Federigolta oli jäänyt huomaamatta, kuinka herttua lehtimajassa oli puhutellut erästä palvelijaa, jättäen hänen toimekseen pitää huolta tästä kaikesta.
— Momolo! Oletko sinäkin täällä? Miltäs me nyt täällä näytämme?
Olemmehan kuin lumotut prinssit, — puheli Federigo, koiraa hyväillen.
Palvelija astui taas sisään, tuoden hopeakannussa vettä ja öljyä sekä hienosti tuoksuavia toalettisaippuoita, ilmoittaen samalla, että herttua puolen tunnin perästä odottaa Federigoa saliin.
Matkalaukku avattiin nopeasti ja parhaimmat vaatteet otettiin esille.
Pukeutuminen onnistui kaikin puolin hyvin, kunnes tultiin paksuihin,
nauloilla varustettuihin alppikenkiin. Niitten sijaan ei ollut
Federigolla mitään jalkaan pantavaa.
Kun nuori maalari oli pessyt ja siistinyt itseään asianmukaisesti sekä tuoksuavalla hiusöljyllä haihduttanut viimeisetkin tärpättituoksut, riensi hän saliin.
Ylhäinen seurue oli siellä koossa: kaksi herttuan veljentytärtä, nuoruutensa kukoistuksessa, sekä useita muita talon ystäviä nähtiin siinä. Kohta astui herttuatarkin sisään. Silmänräpäyksen seisoi hän miettiväisenä nuoren maalarin edessä, ikäänkuin muistojaan kooten, sitten astui hän reippaasti hänen luokseen, ojensi hänelle kätensä ja sanoi Wienin murteella saksaksi:
— Mieheni on tänä aamuna ottanut teidät vangiksi.
— Olen maailman ihanimmassa vankilassa. Minua pitää täällä vankina lumoava luonto ja vielä enemmän ystävällisyys, joka ympäröi minua joka puolelta.
— Ha, è molto gentile! (Hän on sangen kohtelias), — virkkoi herttuatar, kääntyen vieraisiinsa. — Me tahdomme koettaa tehdä teidän vankeutenne niin suloiseksi kuin mahdollista.
Istuttiin pöytään, ja Federigo sai paikan herttuattaren vieressä, joka puhutteli häntä saksankielellä, hän kun ennen jonkun aikaa oli oleskellut Wienissä. Aterian loputtua täytyi Federigon näyttää skitsikirjansa. Kaikki ihmettelivät taidokkuutta ja eloisuutta hänen kuvissaan ja nauroivat, kun herttua suurikukkaisine aamunuttuineen tuli näkyviin.