Iltasella käveltiin parittain puutarhassa. Federigo käveli herttuattaren kanssa.
— Nuori ystävä! Te olette tehnyt meille hyvän työn, josta emme voi teitä kyllin kiittää, — sanoi herttuatar.
Federigo pysähtyi:
— Kuinka niin, armollinen rouva? Tehän olette minulle hyvän työn tehnyt.
— Ei, ei! Jo monen vuoden aikana on synkkä alakuloisuus rasittanut mies parkaani ja niin minuakin. Sittenkuin poikamme kuoli, ei ole ainoakaan valon säde päässyt kotiamme valaisemaan. Aamusin nousee mieheni ani varhain ja kävelee alakuloisena ja yksin puistossa. Siten hän tuli tänään kuulleeksi teidän laulavan. Laulunne kaiketi liikutti häntä, koska hän meni teidän luoksenne. Ja sitten — te muistutatte niin meidän poikaamme kuin vesipisara toista! Minun on vaikea hillitä itseäni, teitä katsellessani. Mieheni on kertonut minulle kaikki, mitä te keskenänne puhelitte, ja nyt on hän niin iloinen, etten ole vuosiin häntä semmoisena nähnyt. Tehkää meille mieliksi ja viipykää muutamia päiviä luonamme. Te tuotte päivänpaistetta taloomme.
Federigo suuteli liikutettuna herttuattaren kättä.
— Yhtykäämme nyt toisiin. He kenties jo odottavat meitä, — puhui herttuatar ja riensi reippaasti eteenpäin pitkin laakerikäytävää.
Hupaisessa keskustelussa kului ilta.
Varhain seuraavana aamuna tuli herttua itse Federigoa herättämään upeain jalopeuran-taljain suojasta, koska tämä oli sanonut tahtovansa taas aamulla nousta piirtämään.
Pian olivat he jälleen yhdessä tuolla alhaalla puutarhassa. Siellä etsittiin ihanin paikka; sitten piirrettiin ja sitten syötiin yhdessä aamiaista. Momolo lähetettiin viemään runomuotoinen aamutervehdys herttuattarelle. Somasti kantoi se sitä suussaan ja laski sievästi herttuattaren syliin.