Päivät kuluivat näin nopeasti, ja Federigo kävi yhä rakkaammaksi herttualle, niin että hän monasti syleilikin hellästi nuorta maalaria. Federigo oli kuin kotonaan talossa. Hän löi palloa veljentyttärien kanssa ja souteli gondolissa heidän kanssaan järvellä. He katsoivat häneen kuin veljeensä. Viikkoja oli kulunut, mutta herttua pyysi yhä uudelleen Federigoa viipymään "vielä kolme, neljä päivää".
Eräänä päivänä oli suuri joukko ylhäisiä herroja ja naisia kutsuttu linnaan. Aterioimisen perästä läksi koko seurue soutelemaan. Auringon laskiessa, kun ilta oli ihanimmillaan, kulki mandoliini kädestä käteen. Moni laulu siinä laulettiin, ja viimein tuli Federigon vuoro. Hän ei ollut laulanut tuon ensimäisen aamun jälkeen. Nyt tarttui hän innolla soittimeen. Hän lauloi italialaisen arian. Heleä, sydämeen käypä ääni, viehkeä esitys ja mestarillinen soitto — kaikki tämä lumosi kuulijat kokonaan.
Kun hän oli lopettanut, kajahtivat kättentaputukset hänelle vastaan eivätkä tahtoneet ikänä loppua. Nyt ei sallittu hänen enää laskea mandoliinia kädestään. Hän lauloi saksalaisia lauluja niin tunteellisesti, että italialaisetkin mielestään ymmärsivät joka sanan. Nuorten neitosten silmissä kimalteli kirkkaita kyyneleitä. Nopeasti sommittelivat he seppeleen laakerilehdistä, joilla vene oli koristettu, ojensivat sen herttuattarelle, ja hän laski sen lempeästi Federigon päähän. Herttua syleili nuorta ystäväänsä, ja muut seurassa olijat, jotka siihen asti vähän halveksien olivat katselleet alppikenkiä, ojensivat nyt hänelle kättä ja kiittivät häntä.
Federigon päätä huimasi. Laulut, tulinen viini, vieraitten kiitokset, kaikki kuohui hänen mielessään yhtenä pyörteenä.
Vieraat sanoivat hyvästi, ja herttua astui Federigon kanssa verkalleen siimeistä pinia-käytävää myöten ylös linnaa kohti.
— Federigo, yksi sananen! Ettekö tahtoisi jäädä tänne minun luokseni? Te olette tänään lopullisesti valloittanut sydämemme. Olen oppinut tuntemaan sydämenne ja rakastan teitä kuin omaa lastani. Herttuatar rakastaa teitä myöskin, ja ettekö nähnyt kyyneleitä veljentyttärieni silmissä? Kaikki pitävät sydämellisesti teistä. Federigo! Sallikaa minun kirjoittaa isällenne. Hän on antava myöntymyksensä. Ettehän toki tahtone jäädä menehtymään avaraan maailmaan, niinkuin minun poika raukkani?
Federigon sydän sykähteli kuuluvasti, ja hänen jalkansa horjahtelivat.
— Herttua! Te olette sanomattoman hyvä. Aivan liian hyvä.
— Nyt ei sanaakaan tästä enää tänä iltana. Mutta miettikää asiaa itseksenne, — sanoi herttua ja puristi Federigon kuumeista kättä.
Huoneeseensa tultuaan katsoi Federigo kauan ulos viileään yöhön. Hänen päätänsä poltti, ja levottomasti heitteli hän itseään sinne tänne vuoteellaan silkkisen peitteen alla. Mutta aamusella helähteli omituisia ääniä hänen korvassaan. Hän oli kuulevinaan saksalaisia lauluja. Hän heräsi tähän ja huomasi ulkona joukon saksalaisia musikantteja, jotka soittelivat kansanlauluja ja maalaispolskia. Herttua oli tahtonut ilahduttaa vierastansa ja oli lähettänyt ne soittamaan hänen akkunainsa alle.