Kauan kuunteli heitä Federigo, ja vetrehiset vedet alkoivat vieriä hänen poskilleen. Isä, kotimaa, kutsumus — kaikki astui siinä hetkessä hänen sielunsa silmäin eteen. Sanomaton mielen haikeus valtasi hänet ja koti-ikävä niin voimakas, ettei hän koskaan semmoista ollut tuntenut. Nopeasti nousi hän, pakkasi kiireisesti tavaransa matkalaukkuun ja riensi alas puutarhaan.
Ihmetellen katsoi häneen herttua. Lyhyet olivat jäähyväiset. Muutamin sanoin selitti Federigo herttualle kaikki. Kotona odotti häntä isä ja morsian, ulkona maailmassa viittoili hänelle taide. Tälle oli Federigo pyhittänyt elämänsä, vaikka herttuan hyvyys oli ollut vähällä saada hänet unhoittamaan velvollisuutensa.
Polvistuen pyysi hän vanhalta herttualta siunausta matkalleen, jätti tervehdyksensä herttuattarelle ja veljentyttärille ja katosi vanhan porttiholvin taakse.
Kauan katseli herttua hänen jälkeensä. Alhaalla pienessä kalastajakylässä tapasi Federigo shur Paolon.
— Te olette onnenlapsi, sor Federigo. Te olitte Villa Serpelonessa.
— Niin, siellä olin, shur Paolo. Pankaa vene kuntoon ja soutakaa minut yli järven. Tänä iltana lähden Milanoon.
Shur Paolo pyörritti harmaata päätään. — In nome di Dio, (Jumalan nimeen) — sanoi hän — jos niin tahdotte.
Fremersbergin luostarin risti
Vuonna 18… oli iloinen seurue vanhoja ja nuoria Baden-Badenista matkalla Fremersbergiin. Se on vuori, joka metsäisine rinteineen laskeutuu Reinin laaksoon. Mieli jotain nähdä Jumalan luomasta kauneudesta ja komeudesta, niin sinne sitä pitää vaeltaa. Jalkojen juuressa lepäävät Reinin laakson kaupungit ja kylät, hedelmäpuitten ja viinitarhojen suojassa; niitten välitse pistäytyy Rein hopeaisena juovana näkyviin, ja etäällä kohoaa Vogesien vuorenhuippujen sinervä jono. Harmaaseen harsoon kiedottuna kohoaa Strassburgin tuomiokirkko, ikäänkuin jokin valtava sormenviitta, ja yli metsäsyvänteen katselevat Iburg-linnan kolkot rauniot tummien kuusien välistä, tuon linnan, jonka ympärillä sadut ja muratti kiertelevät. Katsella sieltä ylhäältä auringon laskua, kun koko seutu on kietoutunut iltaruskon vaippaan, kuulla kellojen kutsuvan iltakirkkoon ja iltatuulen huhahtelevan korkeitten kuusten latvoissa — siinä verraton näky.
Iltapäivä oli jo käsissä, ennenkuin oli kuljettu tuo rasittava matka yli monien alastomien kivikallioitten. Vihdoin saapuivat väsyneet matkamiehet suureen, ihanaan puistoon, jota korkeat malvat ja liljat runsaasti koristivat, ja istuivat kohta hauskassa majatalossa. Virkistettyään täällä itseään, asettuivat he erään varjoisan pensaston siimekseen.