— Tiedätte kai, hyvät ystävät, — alkoi vanhin seurassa, jalomuotoinen, hopeahapsinen mies, — missä nyt ollaan?
— Tokihan nyt — Fremersbergin "Kotkassa", jossa saa hyvää Affenthaleria ja Limburgin juustoa, — sanoi nuori, kymmenvuotias poika.
— Niin kyllä, sinä nälkäinen herkkusuu, mutta tiedätkös myös, että täällä seisoi kerran luostari? Siinä, missä sinä nyt istut, kävelivät munkit ruskeissa kaapuissaan ja päähineissään, veisaten Hora- ja Vesper-rukouksiaan.
— Luostari! — huudahti poika hämmästyksissään. — Sehän kuuluu varsin kunnianarvoisalta! Miksikäs tässä nyt on ravintola?
— Niin, se on pitkä tarina. Näetkö tuota korkeata, valkoista ristiä tuolla malvojen keskellä? Menepäs sinne ja kirjoita paperille värssy, joka on luettavana jalustassa. Sitten saat kuulla enemmän.
Pian tuli poika takaisin ja luki näin kuuluvan värssyn:
Vaikka raunioksi raukeis maa,
Risti ei voi koskaan horjahtaa.
Vaikka sydän sortuis taistohon,
Turvanani aina Kristus on.
— Mitenkäs tuo värssy siihen on tullut? — kysyi vaaleakiharainen tyttö, — se on niin kaunis ja kuuluu niin uudenaikaiselta. Ja luostarihan oli vanha.
— Kuulkaa sitten. Minä tunsin vielä luostarin viimeisen munkin; se oli pater Herman, vanha raihnainen mies, joka asui täällä kahden palvelijan kanssa. Hänellä oli viisas puudeli, joka joka päivä, kori hampaissa, juoksi vuorien poikki Baden-Badeniin hakemaan leipää ja lihaa. Se tunsi tarkoin kaikki puodit ja toimitti kaikki asiat oikein. Vanhan paterin kuoltua myötiin vanha, ränstynyt luostari huutokaupalla, ja nyt on siitä tullut ravintola. Mutta palatkaamme nyt tuohon kirjoitukseen. Katsokaas, tuolla, missä risti seisoo, oli muinoin Fremersbergin kirkon pääalttari. Armon vuonna 1411 eleli tuolla keskellä synkintä metsää erakko, veli Henrik, ammatiltaan kankuri. Siinä hän vietti ahkeraa ja hurskasta elämää. Lähikylistä tuli väkeä häntä kuulemaan, ja pian yhtyi muitakin veljiä viettämään yksinäistä elämää hänen kanssaan. Tapahtui sitten kerran eräänä yönä, että erakkoveljet heräsivät unestaan pitkään metsätorven toitotukseen. He hypähtivät ylös, sytyttivät pikisoihdun ja lähtivät liikkeelle. Silloin kuulivat he rytinää pensaikossa; vaivoin ponnisteli siellä ratsu suossa ja kivikossa, seljässään verta vuotava metsämies, ritarin asussa. Veljet tarttuivat ohjaksiin, veivät eksyneen majaansa ja pesivät hänen haavansa. Vielä puoleksi tainnoksissa ja kuumeessa puheli vanha metsämies:
Turvanani aina Kristus on.