Se ilahdutti veljiä, He huomasivat, etteivät he olleetkaan ottaneet kattonsa alle mitään peikkoa, vaan hurskaan ritarin. Eräs veljistä katseli ihmeissään kultaista koristusta, jota metsämies kantoi kaulassaan — keisarin kuva raskaissa kultakäädyissä, — ja oli hänellä siitä omat ajatuksensa, Kun sitten metsämies aamulla aikaisin virkistyneenä heräsi, sanoi hän veljille: "Jumala teille, hurskaat veljet, palkitkoon sen, että otitte minut suojaanne. Ottakaa nämä kultaiset käädyt palkaksi, mutta enemmänkin teen vielä. Sinne, missä teidän mökkinne seisoo, rakennetaan luostari pienine kirkkoineen, jotta siinä hoidettaisiin ja vaalittaisiin muitakin, jotka sattuvat täällä eksymään. Minä olen Badenin maakreivi Jaakko". Veljet suutelivat hänen kättään ja kiittivät häntä. Pian alkoi siellä kilke ja kalke käydä, kivi nousi kiven päälle ja hirsi liittyi hirteen, ja pieni luostari oli valmis vuonna 1426. Monet myrskyt se näki. Miekka ja tuli sitä usein havittelivat, mutta yhä se uudelleen kohosi. Moni vaeltaja raukka sai siellä suojaa ja apua, ja nälkävuosina siinä monta köyhää ruokittiin. Mutta viimein kuolivat munkit kaikki. Kun viimeinenkin jälki luostarista oli kadonnut, tahtoi suuriherttua Leopold kunnioittaa luostarin perustajaa, laittamalla ihanan värssyn tuosta hänen silloisesta hartaasta huokauksestaan ja pystyttämällä tuon suuren hietakiviristin, muistoksi siitä, että täällä muinoin oli ollut siunauksen hiljainen tyyssija. Luostari on hävinnyt, munkit kuolleet, — mutta risti seisoo yhä. Ja risti on säilyvä aina, vaikka raunioiksi raukeis maa, ja autuas on se, joka voi sanoa:
Vaikka sydän sortuis taistohon,
Turvanani aina Kristus on.
Vanha herra oli lopettanut. Poikanen oli sillävälin nukahtanut hiljaa hänen jalkainsa juureen ja näki nyt lämpöisenä kesäiltana unta munkeista, jotka täällä olivat vaeltaneet. Toiset taas oli vallannut omituinen äänettömyys, niinkuin monasti tapahtuu keskellä iloista seurustelua. Silloin ei kukaan tahdo ensimäisenä ruveta puhumaan. Ellei ole mitään erityisen kaunista ajatusta lausuttavana, niin karkoittaa siten vaan nekin hyvät ajatukset, joita kukin kenties itsekseen miettii.
Kaikki nousivat ylös ja lähtivät ristin luo, joka näkyi kauas.
— Olisinpa minä elänyt luostarin aikoina, niin olisi minustakin tuonne munkki tullut, — sanoi eräs solakka nuorukainen, noin 18 vuotta vanha,
— Sinusta munkki! — sanoi tyttö, jolla oli päässä suuri florentinilainen olkihattu ja siinä aimo vihko kedon kukkasia. Naurusuin hän katseli poikaa kirkkailla, ruskeilla silmillään, jotka ilmaisivat hehkuvaa elämänhalua, — sinusta vainenkin kaunis munkki olisi tullut! Vahinko vaan ruskeita kiharoitasi ja komeata nenääsi, ne kun kokonaan olisivat kadonneet luostarin muurien taa.
— Kentiespä ne siellä juuri olisivat paremmin säilyneet kuin maailman melussa. Vähät siitä, jos tukka ajetaan; lähtee se maailmassa kumminkin.
— Mikä minkin mieleen — vastasi tyttö, Veronika nimeltä. — Minä vaadin elämältä muuta. Minä tahdon tulla täällä onnelliseksi, enkä ollenkaan ymmärrä, miksi ei saisi siihen pyrkiä. Pitää maailma murheen laaksona on minusta aina ollut varsin sairasmielistä. Ja vaikka maailma sellainen olisikin, eikö meidän pitäisi tehdä siitä ilon majaa? Katsopas vaan näitä kukoistavia kukkasia, näitä reheviä köynnöksiä; kyllä ne ovat paljon iloisammat kuin valittelevien munkkien malvapensaat ja ristikäytävät.
— Sinäpä et sanoja säästä, rakas lapsi, — sanoi vanha, harmaahapsinen rouva. — Kenties sinä myöhemmin ajattelet toisin ja pidät vähempää ääntä, kunhan huomaat löytyvän voimia, joita vastaan sinä et voi taistella. Kenties voin sinulle joskus kertoa ihmislasten onnesta. Minun elämänkokemukseni on se, mitä tuossa jalustassa sanotaan.
Keskustelun kestäessä oli eräs tyttö asettunut Veronikan taakse ja kietonut käsivartensa hänen ympärilleen. Hartaasti ja mustat silmät suurina hän kuunteli vanhan rouvan puhetta. Veronika kääntyi äkkiä häneen päin.