Turvanani aina Kristus on.

* * * * *

Viisikymmentä vuotta runsaasti on kulunut edelläkerrotusta iltapäivästä. Mitä on tullut heistä, jotka silloin niin hauskasti jutellen istuivat siellä ja katselivat tuota vakavaa ristiä? Ovatko he oppineet ymmärtämään kirjoituksen siinä? Minä annan pikipäisin muutamien kuvien heistä kulkea sieluni silmien ohi.

Vanha herra, harmaahapsinen, — Jumala hänen muistoansa siunatkoon! — hänestä täytyy minun laulaa, niinkuin vanha Wandsbecker:

Sulo rauha kattaa kummun tän.
Miehen hyvän tähän peittelitte.
Paljon häntä tekin rakastitte,
Minä — vielä enemmän.

Tuskin olen eläessäni sittemmin kohdannut yhtäkään sellaista päivänheleätä luonnetta, kuin hänellä oli. Jo kotona, lapsena ollessaan, oli hän isänsä päivänvalo. Hän oli ainoa lapsista, joka sai kutsua "sinuksi" vanhaa, kunnianarvoisaa vanhusta, kun muitten lasten sitävastoin piti ankaran kurin ja vanhan tavan mukaan "teititellä". Jokainen oikea, jalo sävel löysi vastakaiun hänen sydämessään. Löytyypä ihmisiä, joiden käsissä kaikki, mihin kajoavat, muuttuu kullaksi. Eivät he ole mitään noitia eikä kullantekijöitä, mutta he osaavat löytää kullan kunkin asian pohjalta. Mitätön esine, johon muut eivät ole huomiota kiinnittäneet — sen he nostavat maasta, tarkastelevat sitä ja antavat meille takaisin kultana ja jalokivenä. Ne ovat juuri rakkaudelle ja ilolle herkät silmät, joissa kaikki kuvastuu niin valoisana. Ja sellainen mieskö olisi kulkenut ristin ohi, silmäilemättä sen ääretöntä ihanuutta? Ei — se valaisi hänen sydämeensä. Hiljainen sielujen heimolaisuus veti häntä, jonka silmä aina oli avoin kaikelle ihanalle, ihanimman ihmislapsen luo, eikä se tuottanut hänelle päänvaivaa eikä sydämen murtumista. "Jesus katsahti hänen puoleensa ja hän rakasti häntä", niin kuului tässäkin; hänen vastauksensa oli vaan toinen kuin tuon rikkaan nuorukaisen. Hänen elämänsä tarina ei näet jatku sanoilla: "ja hän meni murheellisena pois, sillä hänellä oli paljon tavaraa", vaan "ja hän katsoi Häneen ja rakasti Häntä takaisin ja antoi Hänelle ei ainoastaan kaiken sen, mitä hänellä oli, vaan myös kaiken, mitä hän oli." Oletkos kohdannut sellaisia ihmisiä, joille — kuten muutamissa maissa — aurinko koittaa ilman hämärän hämyä ja taistelun pimeyttä ja sumua vastaan heti täydellä terällään? — Ja hänen elämänsä aurinko laskeusikin valoisana ja kirkkaana. Sairaana hän ei ollut milloinkaan ollut, — ja kuolemakin tuli valoisana airueena vain. Vielä edellisenä iltana oli hän kirkkaalla ja vanhoillakin päivillä vielä korkealla tenoriäänellään laulanut: "Jumalan karitsaa." Pantuaan pois paletin ja pensselin — hän oli juuri maalannut Fremersbergin vienossa ilta-auringon valossa — kuului hänen huuliltaan huudahdus: "Se on kuolema!" ja toinen: "Rauhaan", ja viimeksi: "Herra Jesus, ota minun henkeni!" Ei kulunut pitempää aikaa, kuin tämän kirjoittamiseen — niin silmät ummistuivat ajalliselta maailmalta, auetakseen tuolla ylhäällä riemussa.

"Vaikka sydän sortuis taistohon,
Turvanani aina Kristus on."

Niin kuului kuolemassa, eikä siinä senvuoksi näkynyt eikä tuntunut kuolemaa olevankaan.

* * * * *

Kuusitoista vuotta ennen hänen lähtöään, oli viimeisen taistelunsa taistellut se sisaruspari, joka silloin kerran oli istunut käsityksin, kuunnellen pienen miehen kysymyksiä. Nuorukainen, hiljainen, hauska originaali, joka ei oikeastaan ketään tarvinnut, ollakseen onnellinen, koska hän oli muodostanut itselleen oman pienen maailman, jota ei muitten tarvinnut ymmärtää, iskikin senvuoksi aina yhteen tylyn, todellisen maailman kanssa. Se sysäili häntä ja hän sitä, ja aina oli hän sen mielestä liian lyhyt tai liian pitkä. Hänen opettajansa ennustivatkin hänelle kaikkea mahdollista onnettomuutta, ja hän oli vähällä itsekin sitä uskoa. Kumminkin katseli hän maailmaa jälleen suurilla, ruskeilla silmillään, ikäänkuin tahtoisi sanoa: "Ette te minua kuitenkaan kaikki ymmärrä." Raskas vamma, äitinsä perintöä, piti hänet loitolla ihmisten remuavista seuroista; sitä enemmän nautti hän sisällisesti. Harvasanainen kun oli, aukasi hän ainoastaan silloin tällöin puheensa sulut, ja silloin hänen sanansa olivat täynnä hilpeitä leikkipuheita siitä mitä kaikkea hän oli nähnyt ja kuullut, vaikka hän muutoin niin vakavalta kannalta maailmaa katseli. Mutta tulla joksikin tässä maailmassa, siihen ei hänestä ollut. Hän ajatteli ja ajatteli paljonkin, mutta ei voinut yhteenkään ajatukseen oikein toden teolla kiintyä ja panna sitä täytäntöön. Hän vaipuikin ajan pitkään välistä raskasmielisyyteen ja alakuloisuuteen, joihin hänen yksinäiset mietiskelynsä olivat panneet hyvän alun. Jokainen sydämellinen katse ja jokainen lempeä sana tuntui hänestä silloin hyvälle. Äkisti sai hän kovan tulehduksen keuhkoihinsa. Tästä hän kyllä näennäisesti parani, mutta se oli kumminkin jättänyt jälkeensä kuoleman idun. Lopulti ryhtyi hän jälleen siihen taiteeseen, jota hän aikaisemminkin oli harjoittanut. Piti kerran tehtämän joku teräspiirros ja myötämän se sairasten lasten hoitolaitoksen hyväksi. Hän pyysi saada sen toimekseen. Hän piirusti ja kaiversi ristin Fremersbergin pääalttarilla kirjoituksineen. Tuo ihana piirros levisi monissa kappaleissa ja tuotti rahaa runsaasti. Silloin välähti ilon säde noilla kalpeilla kasvoilla, joista kuumeiset silmät synkästi hohtaen katselivat. Se oli hänen viimeinen työnsä. Ja jo kauan oli hän aavistellut, että tuo lause sopii häneen. Päivät kävivät yhä vaikeammiksi hänelle, mutta yhä suuremmaksi kävi hänen kärsivällisyytensäkin. Herkeämättä tuijotti hän tekemäänsä työhön, joka riippui seinällä hänen vuoteensa yläpuolella. Nuoruus ja kuolema, poispääsemisen toivo ja paranemisen toivo taistelivat keskenään. Mutta sielu voitti taistelussa, ja kun hän kerran eräälle vanhalle, uskolliselle ystävälle oli avannut koko sydämensä ja lapsellisesti tunnustanut kaikki, mikä hänen sieluaan ja omaatuntoaan painoi, läheni pelastus nopein askelin. "Minä olen niin onnellinen! Minä rakastan paljon teitä kaikkia, — minä menen kotiin." Ne olivat hänen viimeiset sanansa, ja katse ristiin kiinnitettynä sammuivat kauniit, tummat silmät. Hän oli täyttänyt yhdennenkolmatta ikävuotensa, kun "sydän sortui taistohon".