* * * * *

Entäs hänen sisarensa, tuo hento lapsi, paksuine palmikkoineen? Häntä täytyi rakastaa tuota hiljaista olentoa. Usein pisti hänessä veitikka esiin, mutta hän osasi silloin nauraa niin sydämellisesti, ettei häneen voinut suuttua. Kaikissa leikeissä oli hän aina rauhanrakentajana rajujen poikain kesken, eikä kukaan tohtinut häntä vastustaa. Hän varttui neitoseksi, ja hänen runokyhäyksensä ja päiväkirjansa, joihin minä kerran sain vilaista, kertovat, mitä kaikkea hänen nuoressa sydämessään oli liikkunut. Hänellä oli suuria soitannollisia taipumuksia ja heleän kirkas soprano-ääni. Felix Mendelssohnin laulut olivat juuri ilmestyneet, ja ihastuksella hän lauleli niitä. Musiikki kiinnitti hänet suloisella mieltymyksellä erääseen nuoreen taiteilijaan, mutta kaikki jäi kumminkin selvitystä vaille. Koitti päivä, jolloin salaisuus tuli ilmi, vaikka toisella tavalla, kuin hän oli ajatellut. Eräältä matkalta palattuaan sai hän yöllä kuumeenväristyksiä, jotka olivat alkuna ankaraan lavantautiin. Houreissaan puheli hän rakkaudestaan. Äiti piteli hänen kuumeenpoltteista, värisevää kättään ja lohdutteli häntä niin hyvin kuin taisi. Kuume hävisi, tauti näytti taittuneen, mutta sydän oli uupunut. Hän tunsi kyllä, että päivänsä olivat luetut, ja nuori elämä taisteli kovasti kieltäymystä vastaan. Kun hän oli saanut varmuuden siitä, ettei enää ollut toivoa kuin vähän tai ei ensinkään, kohosi hänen henkensä täyteen selvyyteen ja rauhaan. "Älkää antako minun enää nukkua — olkaamme nämä hetket vielä yhdessä. Lukekaa minulle psalmeja! Muistatko, äiti, mitä sinä sanoit Fremersbergissä? 'Täytyy kysellä', sinä sanoit. Sinun pitää puhua minulle vielä paljon siitä, miten tuolla ylhäällä on. Nyt minäkin tiedän, mitä se värssy merkitsee, jonka veikko kaiversi." Niin kului päivä toisensa perästä, kunnes hän, ilman minkäänlaista kuolonkamppausta nukahti pois. Äiti laski myrttiseppeleen hänen otsalleen. Nuoresta taiteilijasta saimme hyvän ystävän, ja nuoren, kihlaamattoman morsiamen kuva on häntä seurannut aina läpi elämänsä. Vierekkäin lepäävät sisarukset, he, jotka kerran käsityksin istuivat luostarin mäellä.

Ja Klara sitten? Niin, Veronika oli oikeassa. Ei hän tosin mennyt luostariin, mutta kyllä armeliaan rakkauden palvelukseen. Eipä sillä, että hänen olisi ollut juuri helppo erota rakkaan kodin piiristä, mutta hänen isänsä, joka itse oli erään sairashuoneen esimiehenä, oli hartaasti toivonut, että joku hänen lapsistaan, toinen tytär esimerkiksi, antautuisi sairaanhoitajaksi. Hän uhrasi itsensä muiden tähden, tuo liikuttava, epäitsekäs ihmislapsi. Kaksikymmentä ajastaikaa oli hän uskollisesti tuossa toimessa, pysyen lujalla rakkauden siteellä kiinni kaikissa niissä, jotka kerran olivat hänen kanssaan ristin juurella istuneet. Nyt kantoi hän ristiä itse rinnallaan ja sydämessään. Jälkeen jääneitten tavarain joukossa löytyi Fremersbergin ristin kuva.

* * * * *

Ja tuo elämänhaluinen, vallaton lapsi, joka elämältä niin paljon onnea vaati, minnes hän on jäänyt? Veronika! Täysin purjein laski hän elämään, etsien kaikissa asioissa ja ihmisissä paraita puolia ja löytäenkin niitä. "Sinä vedät aina kerman päältä", oli hänen äitinsä nauraen sanonut, "ja me saamme sitten juoda piimän." "No, hyvälle se maistuukin, kun vaan on oikein lämmintä", vastasi tyttönen ja tämä lause se kulki kauan sananpartena perheessä. Sattuvilla sukkeluuksillaan ja luontaisella humorillaan veti hän pian ihmiset puoleensa. Siksipä kerrottiinkin hänelle tapahtuneen kaikenlaisia rakkausseikkailuja, huolimatta hänen siveellisestä ankaruudestaan. Kun häntä joku ystävättärensä nuhteli siitä, että se tai se nuori mies oli astunut liian lähelle tulta ja saanut hänestä sydämenpolttoja, vaikka eräs toinen oli häneen mieltynyt, sanoi hän: "Ei se sellainen mitään rakkautta ole. Jos minä toista kohtaan osoitan vähänkään intressiä, niin luulee hän heti, että nyt pitää mennä kihloihin. Miks'ei voisi löytyä ystävyyttä nuorten, eri sukupuolta olevien välillä? Pitääkös sitä sitten heti mennä naimisiin?" Sama vanha rouva, joka hänelle kerran Fremersbergissä oli sanasen sanonut, otti hänet jälleen sanasta kiinni, kuullessaan hänen taas puhuvan samaan tapaan.

— "Rakas lapsi, niin sinä luulet, mutta uskopas minua: se ei pidä paikkaansa. Raja, jossa kunnioitus ja lempi muuttuvat rakkaudeksi, on liian hieno. Nuoret ihmiset, jos ovat luonteeltaan ihanteellisia, panevat ihanteensa johonkin luotuun olentoon ja rakastavat hänessä oikeastaan itseään, — eikä toinen enempää kuin toinenkaan pääse ilman pettymyksiä. Niin kauan sinä leikittelet tulen kanssa, kunnes poltat hyppysesi. Sinun olisi paljoa parempi, että ottaisit jonkun kunnon miehen, joka voisi sinua johdattaa ja taluttaa vakaalla, mutta lempeällä kädellä. Silloin voisivat luonnonlahjasi kehittyä ja tulla siunaukseksi sinulle ja muille. Nyt en luule niistä olevan siunausta kellenkään."

Tyttö ajattelemaan. Hän ei koskaan unohtanut näitä sanoja, ei edes niiden pitkien vuosien kuluessa, jotka hänen, terveytensä vuoksi, täytyi viettää Ranskassa ja Italiassa. Orgaaninen sydänvika pakotti hänet näet jo nuorena lähtemään kotimaastaan, koska ilmanala täällä oli hänelle epäterveellinen. Riittää sanoa, että hänen elämänsä oli jakso hauskoja hetkiä, mutta vielä enemmän pettymyksiä. Paraikaa kun hän luuli elämänsä saaneen vahvan tuen ja pohjan, silloin, viimeisessä silmänräpäyksessä, joutui toivo haaksirikkoon, ainakin kärsimysten karille.

Niin tuli hän Palanzaan. Täällä tutustui hän erään nuoren, sairaan prinssin seuralaiseen, jonka koko olemus häntä suuresti miellytti. Vakava, mutta kumminkin sydämellinen tapa, jolla tämä kohteli sekä prinssiä että koko muutakin seuraa, lempeä totisuus, joka silmistä loisti — kaikki tuo teki Veronikan hiljaiseksi hänen läheisyydessään, kun muut sitä vastoin innostuivat ja vilkastuivat henkevästä keskustelusta, jota hän niin hyvin osasi ylläpitää. Kuka voi sanoa, kuinka ihmeellisesti tällainen persona vaikuttaa erilaisiin ihmisiin, ja mitä kaikkia vaikuttimia siinä on! Koska tuo prinssin mentori oli oikeastaan teologi, niin pyysivät vieraat, joille ei täällä mitään jumalanpalvelusta oltu pidetty, häntä saarnaamaan. Moneen vuoteen ei hän enää ollut saarnannut, eikä hänen olisi ollut helppoa tehdä sitä nyt ja varsinkin sellaiselle seurakunnalle; lopuksi suostui hän kumminkin. Hän saarnasi eräässä pienessä salissa, joka tuota pikaa oli laitettu rukoushuoneeksi. Tekstinä oli hänellä: "Kaikki, mitä minun isäni antaa minulle, se tulee minun tyköni; ja joka minun tyköni tulee, sitä en minä heitä ulos." Hän alkoi saarnansa eräällä nuoruuden-muistelmalla. Stuttgartin tuomiokirkossa — kertoi hän — soi muuan hopeakello aina puoliyön aikana. Siihen on antanut aihetta muinais-aikainen säädös. Oli näet kerran muutamia prinsessoja joutunut metsästysretkellään eksyksiin, mutta kellon ääni oli ohjannut heidät jälleen oikeaan. Siitä saakka — niin määrää vanha säädös — pitää hopeakellon aina soida sydän-yön aikana. Nerokkaasti sovitti hän tämän seikan Isän vetämiseen Pojan tykö ja kuvasi sitten sitä sydäntä, joka kaikille avoin on, ja joka yksinänsä rauhan antaa. —

Veronika istui kuulijain joukossa. Vanha, kauan unhoituksissa ollut kuva ilmeni hänen sielunsa silmien eteen: tuo risti tuolla Fremersbergissä. Kuinkas se värssy kuuluikaan? Eikös sielläkin joku eksynyt tullut löydetyksi? Hän koetti muistutella sanoja. Kenties vielä enemmän kuin saarna, oli häntä liikuttanut muistot kaikesta siitä, mitä hän pitkien vuosien kuluessa oli kokenut ja kärsinyt — kärsimyksiähän ei ollut puuttunut. Ääneti astui hän huoneeseensa. Table d'hoten aikana joutui hän istumaan tuon prinssin seuralaisen — äskeisen saarnamiehen — viereen, Hänen täytyi kaikin mokomin sanoa vierustoverilleen muutama sana saarnan johdosta.

— Olette johdattanut mieleeni erään päivän nuoruuteni ajoilta, — sanoi hän ja kertoi sitten tuon kesäisen iltapäivän, — mutta värssyä en enää oikein muista.