— Minä sen kyllä tunnen, vastahan siitä on kahdeksan viikkoa, kun tein
Baden-Badenista matkan Fremersbergiin. Kirjoitin värssyn muistiin.
Ulkoa en minäkään sitä osaa, mutta kyllä minä sen pian löydän.

Hän otti muistikirjansa esille ja luki: "Vaikka raunioiksi raukeis maa" j.n.e.

— Niin, niin, niinhän se oli. Kuinka omituista, että te sen kirjailitte muistiin! Antaisitteko minun kopioida sen?

— Kernaasti; teitähän saan kiittää siitä, että kuulin kertomuksen tuon ristin synnystä. Tuollaisen värssyn merkitys ei ole sen ulkomuodossa, vaan etupäässä siinä, että sillä on merkitystä meille ja on palanen meidän elämää. Miekkoinen se, joka ei ainoastaan lue sitä, vaan myös voi sen sanoilla vakavasti rukoilla.

Veronika oli ääneti. Raunioiksi oli häneltä paljon mennyt, se oli liiankin totta, ja monasti oli sydän taistelussa murtumaisillaan, se oli myöskin totta; entäs kaikki muu? —

Vuosia oli vierinyt, ja S:n vuorikylän hauskassa pappilassa istui talvi-iltana hiljaa muuan pariskunta. Veronika siinä on miehineen. Hän oli mennyt kihloihin ei tuon prinssin seuralaisen, vaan erään tämän hyvän ystävän kanssa, joka kohta senjälkeen oli sinne tullut. Saarna oli ihmeellisesti liittänyt yhteen nuo tähän saakka niin kovin erillään olevat pensionaatin jäsenet. Tuolla prinssin seuralaisella oli hänelläkin ennen muinoin ollut oma seurakuntansa, valoisa, nuoruuden onnen aika, mutta vuosi vaan ja — kaikki oli kadonnut. Itse hän oli sairastunut kovaan kuumeeseen, joka kylässä riehui, ja juuri silloin kun hän tautivuoteellansa tunnotonna ja toivottoman heikkona makasi, juuri silloin oli hänen vaimonsa kuollut samaan kuumeeseen. Silloin hän, murtuneena sielultaan ja ruumiiltaan, oli väliaikaisesti luopunut virastaan ja vastaanottanut paikan prinssin luona. Hänelle ei johtunut mieleenkään laittaa kotiansa uudestaan kuntoon. Mutta hänen samanmielinen, vaikka kumminkin elämänhaluinen ystävänsä oli voittanut Veronikan sydämen, ja hänen mukanaan oli Veronika lähtenyt. Onnellisia vuosia saivat he viettää tuolla ylhäällä hiljaisessa ja syrjäisessä seurakunnassa. Kolme reipasta lasta istui pöydässä, joista varsinkin muuan soma ja lahjakas poika pisti silmään. Tultuaan kaupungin lukioon, pääsi hän pian luokan ensimäiseksi. Hän oli vanhempiensa ja koulunsa koko ilo. Ollessaan eräänä lupa-aikana muutaman ystävänsä luona, vilustui hän uimaretkellä ja muutaman päivän kuluttua kuoli vatsatulehdukseen. Tätä iskua ei Veronika kestänyt. Hänen sydänvikansa, joka onnen aikana oli vaiennut, alkoi nyt vaivata uusilla voimilla. Hän kärsi kuukausmääriä. Tuli kovain tuskain päiviä, mutta hän kesti ne sellaisella mielenlujuudella ja sellaisella miehuudella, joka oli kaikille käsittämätöntä. Erinomaisella järjen selvyydellä oli hän kaikki järjestänyt. Hänen vuoteensa yläpuolella riippui värssy Fremersbergin ristiltä, hänen miehensä maalaamana. Tuo värssyhän se oli ollut silta, jota myöten rakkaus oli hänen luokseen astunut, ja kuinka usein Veronika viittailikin siihen! Nyt lepää hän jo poikansa vieressä hiljaisessa kirkkomaassa metsäisellä mäenrinteellä, ja yksi risti kattaa molemmat kummut.

Ja tuo pieni, kyselevä poika mustine, syvämietteisine silmineen? Voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan hänen retkistään ja vaiheistaan. Hänellä kun oli suuria taiteellisia taipumuksia, erosi hän poikavuosinaan koulusta ja meni taiteilijan ateliaan. Hän edistyi suurin askelin ja kaikki toverit ennustivat hänelle loistavaa tulevaisuutta. Mutta äkkiä hän laski pois piirtimet ja kaivertimet, istui taas koulunpenkille ja valmistelihe yliopistoon. Saatuansa konfirmationinsa aikana sisällisen herätyksen, päätti hän ruveta teologiksi. Se, mitä hän oli, oli hän kokonaan, mutta nuo tummat silmät katsoivat kaikkialla pohjaa myöten, ja milloin pohja ei näyttänyt kyllin lujalle, silloin kävi hän levottomaksi. Hän katkaisi entiset siteet, läksi isänmaastaan ja jätti ystävät vakuutuksensa tähden, syöstäkseen taas uusiin taisteluihin. Siitä huolimatta kumpusi valtava elämän vuo hänen sydämestään, joka niin harvinaisella herkkyydellä käsitti nuorison pyyteitä ja taisteluita. Kaikissa hänen puheissaan ja kirjoituksissaan pulppuili taiteellinen suoni — nuoruuden perintöä. Harvoissa ihmisissä yhdistyy totuus ja kauneus niin ihanaksi kokonaisuudeksi. Koko hänen teologiansa, dogmatikansa ja etikansa kohdistui lopultakin yhteen ainoaan — joka ei ollut mitään muuta kuin tuo lause ristin jalustassa. "Christus solus, sola gratia, sola fide" — Kristus yksin, armosta yksin, uskon kautta yksin — ne olivat viimeiset sanat, jotka hän kirjoitti. "Turvanani aina Kristus on!" — sitä puhuivat nuo korkealle kohotetut kädet, jotka hän kuolemaa kohti ojensi, puhuivat äänekkäästi ja kaunopuheliaasti.

Ja tuo nuori mies, niin kernas menemään luostariin, hänestä en paljoa tahdo puhua, sanon vaan, että hän oli heloittava ja polttava valo, joka itseensä riutui. Taiteessansa oli hän kohonnut mestariksi, ja — mikä ainoastaan harvoille on suotu — hän löysi juuri luonteensa mukaisesti tuon elegisen, haikean piirteen luonnossa, tuon kaihon, josta Geibel laulaa:

Luonnossa suuri piilee kaikkialla henki,
Se piilee kivissä ja alla ahojenki.
Se metsän vehreen huojuu hartioilla
Ja harhaillen käy rannan kallioilla.
Se sinivuokon silmään poikkee tieltään
Ja äänetöntä haastaa sulle kieltään.

Hänelle koitti hiljainen onni nuoren vaimonsa kera. Silloin sai hän kiireellisen kutsun taivaalliseen kotiin. Ollessaan opintomatkalla Tyrolissa haki hän eräänä ylen kuumana päivänä suojaa raju-ilmalta eräässä tunnelissa, jossa jäinen kylmyys kietoi vaippaansa tulistuneen ruumiin. Reumaatillinen kuume hyökkäsi sydämeen, ja muutaman viikon kuluttua oli eronhetki tullut. Sairaskamarin akkunat antoivat juuri Fremersbergiin päin. Vaimolleen ja lapsilleen sanoi siinä jäähyväiset tuo kukoistava mies, ei vielä kolmenkaankymmenen vanha. Jumalalle sanoi hän viimeiset sanansa: "Isä, sinun käsiisi annan minä henkeni." Ja sydän, jonka tykytykset olivat kuuluneet ovelle saakka, lakkasi tykyttämästä.