— Poloinen, onneton isä! — huusi hän.
— Niin, siinä olette oikeassa, — sanoi tämä. — Hän oli jalo lapsi, korkea- ja puhdas-aatteinen, meidän kaikkein ilo. Hän tuli kotia silloin, kuin sota alkoi, mutta sitten sai hän tasavallan hallitukselta toimeksi järjestää kansanmiehet aseisiin tässä seudussa. Tänään hän ei tahtonut päästää noita toisia yksinään, vaan meni itsekin mukaan, vaikk'ei se oikeastaan olisi ollut hänen tehtävänsä. Sentähden on hän mennyt kuolemaan, antanut henkensä isänmaansa edestä. Tämä, että hän on tullut ammutuksi, on herättänyt suurinta katkeruutta kylässä, ja nyt on päätetty sekä valalla vannottu tänä yönä kello kaksitoista hyökätä teidän toverienne päälle ja surmata joka mies, niin ettei yksikään pääse pakoon.
Sanatonna tuijotti nuori saksalainen puhujaan vieressänsä.
— Mutta tämä ei tule tapahtumaan, — jatkoi ranskalainen. — Minä olen kauan aikaa taistellut sitä vastaan, vaikk'en minä sekä isänä että ranskalaisena saata muuta kuin katsoa tätä oikeaksi. En kuitenkaan ole voinut löytää tässä päätöksessä mitään rauhaa ja tyydytystä. Minä en tahdo, että minun poikani tähden satojen veri vuotaisi, jotka ainoastaan ovat totelleet upseeriensa käskyä. Olen kysellyt tätä omaltatunnoltani, mutta vielä enemmän eräältä kirjalta, josta minulla usein on ollut suurta hyötyä. Ollessani luutnanttina, otin osaa Krimin sotaan. Silloin sain minä tuon kirjan, vaikka olenkin katolilainen, eräältä protestanttiselta sotapapilta, joka, käydessään lohduttamassa ja virvoittamassa haavoittunutta venäläistä upseeria, usein puhutteli myöskin minua. Ja tänä iltana löysin siitä nämä sanat: "Älkää itse kostako, minun rakkaani, vaan antakaat Jumalan vihan sijaa saada. Sillä kirjoitettu on: minun on kosto, minä tahdon kostaa, sanoo Herra. Sentähden jos sinun vihollises isoo, niin syötä häntä, ja jos hän janoo, niin juota häntä; sillä koska tämän teet, niin sinä tuliset hiilet hänen päänsä päälle kokoat." — Ja minä, joka näin tuon nuoren venäläisen upseerin kuolevan rauhassa ja vakuutettuna synteinsä anteeksiantamisesta, minä en voisi kuolla rauhassa, sellainen verivelka omallatunnollani. Mutta aivan turha on yrittää vaikuttaa maanmiehiini. Kiiruhtakaa sentähden päällikkönne luo ja kertokaa hänelle mitä on tekeillä. Sitä minä vaan pyydän, ettei yhdellekään minun kansalaisistani tehdä mitään pahaa. Antakoon päällikkö vaan hälytyksen pataljoonalle ennen kello kahtatoista, niin ei ole mitään vaaraa enää. Mutta vaijetkoon hän sen jälkeen, muutoin joudun minä kavaltajaksi ja saan siitä kärsiä. Ja nyt kiiruhtakaa, sillä kello on jo yli yhdentoista.
Talonisäntä poistui senjälkeen nopeasti. Vapaehtoinen pukeutui kiireesti uniformuunsa, herätti uneen uupuneet toverinsa ja kiiti sitten herättämään päällikköänsä, ilmoittaakseen hänelle kaikki, mitä oli kuullut. Ensin tahtoi päällikkö esiintyä ankarana, mutta heitti sen sikseen, annetun lupauksen tähden, ja sanoi vapaehtoiselle:
— Juokse nopeasti päävartioon ja anna heti soittaa yleismarssiin!
Sotamies kiiti niin nopeasti kuin voi alas rappuja, ja ennenkuin pormestari, joka seisoi alhaalla porstuan ovella, ennätti saada hänet käsiinsä, oli hän jo kadonnut kadulle.
Mutta päävartion sotamiehet löysi hän niin surkeassa tilassa, että kaikki hänen yrityksensä ja ravistelemisensa olivat turhat. Kun hän onneksi osasi itse käsitellä torvea, tarttui hän signaalitorveen, ja silmänräpäyksessä kaikui herätysrummun ääni läpi kylän. Yht'äkkiä ilmestyi valoa kaikkiin ikkunoihin.
Tuossa tuokiossa riensi sotamiehiä joka haaralta, huutaen:
— Mikä hätänä? —