"Mahtaa sydäntänne kirvellä", mutisi Eero itsekseen kuultuaan vihellyksen, johon poliisit ryhtyivät kadottaissaan karkurin näkyvistään.
"Hui hai on sen paikan nimi, jossa meidät saavutatte", lausui hän ruunalleen ajaessaan Henrikinkadulla omnibuksen ohi.
"Me käännymme tietä alas ruunaseni", sanoi hän Kaivokadulle jouduttuaan. "Poliisit ja herra ajakoot Espoon tulliin, ottakoot santarmit, patrullit ja kaartin rumpalin mukaansa, mutta me, me painamme Pitkällesillalle."
Yhden mahdollisuuden unhotti Eero. Kaivokadun suussa tarttui ratsastava poliisi ruunan suitsiin ja tiuskasi:
"Kuinka sinä mies ajat; nyt saat seurata minua."
Eero ei nähnyt ratsastavaa poliisia, ei ruunaa, ei mitään.
"Päästäkää irti, hyvä herra", rukoili hän ja lisäsi sitte vikkelästi: "vekseli lankee."
Poliisi naurahti. Vekseliä, Eeron pukua ja kotereita oli työläs ajatella yhdessä. Vaan nöyrä puhe teki vaikutuksensa.
"Mene nyt, ja muista ajaa siivommasti", sanoi poliisi ja päästi ruunan irti.
Eero sai näkönsä. Hän näki, ett'ei koko Rautatien torilla liikkunut ainoatakaan poliisia, ei ratsastavaa, ei kävelevää. Ja ruuna leikkasi taaskin tapansa mukaan.