"Joko ymmärrät nyt?" kysyi Kaarlo.
"Jo, mutta miksikä tämmöistä…?"
"No se on ekonomia-politikia", selitti Kaarlo. "Katsos, Halmela tarvitsee rahaa niinkuin kaikki muutkin ihmiset. Helmin isä on rikas, miksikä siis tulevan vävyn pitäisi suotta kärsimän puutetta ja köyhyyttä? Me joudutimme täällä asiain menoa siten, että minä tilasin näitä sinun lahjakorttejasi ja Halmela lähetti yhden eksemplaarin Helmille kosimakirjeensä kera. Ensin sieltä tuli kukkaset Helmiltä ja sitte tuli puolituhatta rahaa isältä ja toista ja enemmän luvattiin… Kuule Halmela! eikös me niin tehty?"
"Se oli tehtäväkin", sanoi Halmela ja tarjosi kuudenkymmenen pennin sikaarin Ilmarille.
"Selvitäppäs vyhti nyt", käski Ilmari Kaarloa.
Kaarlo rupesi hyräilemään: "Ainoni, Ainoni muinoin sä mua lemmit" ja kirjoittamaan Saimalle.
"Tästä ei pääse vähällä", lausui hän saatuaan ensimmäisen arkin täyteen, "nyt olen vasta keskipaikoilla."
Lyhyen ajan viipyi Ilmari yliopistossa ja lähti sitte Inkerinmaalle. Kaarlo ja Halmela saattoivat hänet asemalle. Kahden kesken eivät ystävykset olleet koko aikana hetkeäkään. Kaarlolla oli aina Halmela seurassaan milloin kävi Ilmarin luona, Halmela oli aina kotosalla Ilmarin käydessä heidän luonaan. Päihtyneenä ei kumpaakaan nähty; kyläilemisensäkin olivat vähentäneet koko lailla. Kuitenkin näki Ilmari, kerran näkemään ruvettuaan, heidät lävitse. Asemalla vei hän Kaarlon syrjään ja virkkoi surullisesti:
"Joll'et nyt heti lähde täältä vuodeksi tai kahdeksi kotiisi, niin olet mennyttä miestä."
"Ei, ei se käy laatuun", änkytti Kaarlo ja hänen kätensä vapisi
Ilmarin kädessä.