Ilmari koetti näyttää haaksirikkoiselle iloista muotoa ja virkkoi lempeän leikillisesti:
"No Herran nimeen, mitä nyt on tapahtunut? Tuletko mies tuomarin tutkinnoilta?"
"Niin, mitäkö on tapahtunut?" toisti Kaarlo ja haravoi epätoivoisen ja tyytymättömän näköisenä tukkaansa. "Minä olen onneton ja minun täytyy jättää Helsinki."
"Siinäkö kaikki?"
"Minun täytyy jättää Helsinki ja minä olen onneton", jatkoi Kaarlo, ottamatta huomioon Ilmarin ivallista muistutusta. "Isältäni tuli kirje tänäpänä, ja kirjeessä seisoi käsky, ankara käsky, viivyttelemättä, heti huomenna matkaamaan kotiin. Ja minun täytyy lähteä ja jättää Helsinki."
Ilmari istui tuolille pöydän eteen ja tarjosi paperossin Kaarlolle, jota tämä ei muistanut polttaa, kiihtynein mielin ja kiivain askelin kävellessään edes takaisin.
"Sinun ei olisi koskaan pitänyt tuleman tänne", vakuutti Ilmari ystävällisellä äänellä onnettomalle. "Helsinki oli sinun onnettomuutesi ja huono ylioppilas-elämä täällä. Olisit totellut minua ajoissa, niin…"
"Mitä minä onneton nyt teen itse kanssani?"
Kaarlon epätoivoisella äänellä lausuttuun kysymykseen ei Ilmarin ollut helppo vastata. Hänen kävi sääli sydämmensä sisimpään. Kaarlo oli niin surkean näköinen, että Ilmari koetti viimeiseen tippaan asti näyttää iloiselta ja saada ystäväänsä katsomaan asiaa valoisemmalta puolelta.
"Vai lähdet sinäkin kotiisi huomenna", lausui hän keveällä äänellä, ikäänkuin viettelisi vastahakoista lasta.