"Täällä täytyy olla niinkuin oletetaan. Joka penni pitää Silfverlundin saaman takaisin. Lahjoittakoon ne johonkuhun yleishyödylliseen hankkeesen, joll'ei tahdo itse pitää. Pääasia on, että minä maksan ne ja jok'ikisen pennin."
Kello tavoitteli yhtä Ilmarin palatessa asuntoonsa, Velka oli maksettu ja erotodistus oli taskussa.
Postissa oli tullut kirje Saimalta ja Ainolta yhteisesti.
Aino ilmoitti kevätlukukauden loppuneen jo toissa päivänä, syystä kuin muutama oppilas sairastui tuhkarokkoon; tapaus oli toivottava (?) kaksinkertaisten häiden vuoksi, joiden valmistukseen ei aikaa sittekään tule olemaan liikaa. Toissa päivänä, jolloin hän otti eron opettajatoimestaan, selvisi vanha arvoitus pitäjässä, se nimittäin, miksi talonisäntä kävi seminarin lävitse, palveli asevelvollisuutensa vapaaehtoisena ja kävi vielä Mustialan maanviljelys-opistossa. Hän, sulhasensa ja Saima toivovat häihinsä Jukolan pasuunan jäseniä niin paljon, että vihkivirsi ja messut saadaan lauletuksi sekaköörillä neliäänisesti. Isä ja äiti ihmettelevät miksi Ilmari viipyy niin kauan Helsingissä.
"Tärkein uutinen", kirjoitti Saima, "on Ainon eroaminen opettajavirasta. Nythän pääsevät yllyttelijästä. Ja arvaatko, Aino kuin uskalsi vielä hyvästeiksi agiteerata. Maantieteen tutkinnossa toissa päivänä antoi hän oppilaiden kuorossa vastata kaksi ensimmäistä kysymystä: Missä maassa me asumme?… Me asumme Suomenmaassa… Mitä kansaa me olemme?… Me olemme Suomalaisia… Olisit nähnyt miinejä, joita näkyi noblessein naamoilla. Posessionaatti Morgensen katsoi itsensä velvoitetuksi huomauttamaan vieressään istuvalle rovastille: Der ha vi det nu åter. Anstår det icke eder som prest, fridens man och ordförande i skoldirektionen, att vidtaga åtgärder… Mot sanningen, ja, jag tackar, keskeytti rovasti… Kesken kaikkea! Näin unia Sinusta. Olit lähtevinäsi Kaarlon kanssa komealla höyrylaivalla Kaliforniaan, tuomaan sieltä suuren suurta kultalohkaretta; Kaarlo oli masinistina ja Sinä kaptenina. Et ottanut minua mukaasi, vaikka itkin ja rukoilin Eteläsataman laiturilla; Juhani Ahon Rautatien vaan lykkäsit käteeni. Kulta merkitsee minun unissani pahaa. Sinulla on ollut ikävyyksiä, ihan varmaan… Täällä ikävöitsee Sinua kaikkein enin oma Saimasi."
P. S. n:o 1. "Nyt kuin Aino on täällä ja vapaana, niin kävelemme joka päivä junakyytien ajoissa Sinua vastaan Vanhainpiikain mäelle."
P. S. n:o 2. "Vaikea on minun uskoa että näin saan Sinut, että kaikki menee tämmöisessä autuaallisessa riemussa. Eivätkä maanjäristykset, ruttotaudit ja sodat ehtisikään hävittämään ja autioksi tekemään… Jo sekaantuu vähäinen järkeni; riennän järkevän Ainon luo, hän on arvatenkin saanut arkkinsa valmiiksi ja odottaa…"
Luettuaan kirjeen loppuun otti Ilmari vasemmalla jalallaan lyhyen askeleen eteenpäin, kuten Kaarlo oli sanonut tanssikoulussa opetetuksi naisia suudellessa tekemään, ja painoi Saiman nimelle viisi suukkosta, kirjainten luvun mukaan.
Päivällisen syötyään läksi hän valituimmille tuttavillensa sanomaan hyvästi. Vierailut menivät pikaan kuin piti vielä ehtimän sinne ja sinne, sen ja sen luokse. Viiden tienoissa Ilmari toistamiseen sinä päivänä astui kotiinsa, aikoen levähtää hetken ja vasta sitte illemmalla mennä tapaamaan Kaarloa ja tarjoomaan tälle lämpöisen seksan ja pullon Marsalaa erojaisiksi. Aamulla sitte junaan ja Helsinki … hyvästi.
Mutta kuin avasi oven, niin seisoikin hänen edessään Kaarlo tuskan ja toivottomuuden valtaamana.