Kauan ei Ilmari tarvinnut odottaen kävellä edes takaisin kadun vierustalla, kuin jo näki Silfverlundin astelevan vastaansa. Puettuna uusimman kuosin mukaan, harmahtava "En tout cas" kädessä, otsakihara hatun alta näkyvissä, viiksien kärjet huolellisesti taivutettuina ongenkoukun muotoiseksi, käveli tämä keikarin askeleilla Ilmarille vastaan.
He tervehtivät toisiaan ystävällisesti ja pysähtyivät kumpainenkin. Ilmari seisoissaan siinä herrasmiehen edessä turhistui mielessään mitättömäksi koulumestariksi, joka elää kollegana ja kuolee kollegana, tietämätönnä muusta maailman sulosta kuin neljännespalkoistansa ja oppikirjoista. Alottaminen ei käynytkään häneltä niin herkästi, kuin oli luullut, ja hän aikoi juuri tehdä edeltäkäsin mietityn käännöksensä, kuin Silfverlund veti taskustaan valkoisella paperilla ympäröidyn, lyhyen, silinterimäisen kappaleen, tähtäsi sillä Ilmarin vasempaan silmään ja kysyi:
"Kruunuko vaiko klaava?"
"Klaava", vastasi Ilmari tajuttomasti ja katsoi etäämmälle katua ja näki siellä Kaarlon tätinsä seuraamana astuvan lääkäri Fürstenbergin rappuja ylös.
Silfverlund nyppäsi tällä aikaa tangon päästä paperin rikki.
"En pikant karl", lausui hän, pisti tangon Ilmarin päällysnutun kauluksien väliin, ylimmäisen napin nojalle ja läksi pitemmittä puheitta eteenpäin.
Rikkirevitystä päästä kiilsi kultaraha, kaksikymmenmarkkanen. Se puhui selvää kieltä: hän oli pelannut kruunua ja klaavaa ja voittanut.
"Se vielä puuttui, peluri minusta vielä piti tehtämän. Voi sinuas,
Helsinki! Sata kertaa voi!"
Murrettuaan rikki voittamansa, luki Ilmari rahat; niitä oli viisikolmatta kappaletta, siis viissataa markkaa. Häviämisen mahdollisuus pyrki katkeroittamaan hänen jo ennestäänkin nurjaa mieltänsä. Jos olisi hävinnyt, niin millä olisi maksanut? Millä…?
Mutta samassa muistui mieleen koti, Saima, häät ja ne karkoittivat karvaat ajatukset.