Näin, sanoen läksi hän ulos … Silfverlundilta rahaa lainaamaan. Tiellä valmisti hän puheensa ja opettelihe sen ulkoa. Hän päätti sanoa:
"Kuules hopea veli! Minä olen satimessa, merrassa semmoisessa, ett'en pääse pois täältä Helsingistä, joll'et lainaa minulle kolmeasataa hopeata. Takasin Hirvelle näet tuon summan ja nyt en saa rehtorilta erotodistustani ennen, kuin velka on maksettu. Kotoolla odottavat minua, morsiameni odottaa, häät odottavat ja minä en pääse paikalta… Kollegan virka, jota haen, on mulla niinkuin hyppysissäni…"
"No tunnenhan minä sinut", keskeyttäisi Silfverlund ja vetäisi kolme seteliä lompakostaan.
Ja sillä se olisi tehty. Sitte rahat saatuaan panisi hän toisen äänen kelloon ja läksyttäisi Silfverlundia oikein kelpolailla siitä, kuin tämä nuorikkonsa kanssa tänäpänä ehtoolla lähtee ulkomaan kylpylaitoksiin huvittelemaan. Mikä ajattelemattomuus! Lähteä vieraisin maihin tiputtelemaan rahoja, kuin omassa maassa on kyllin ja valitsemisen varaan asti hyviä kylpylaitoksia käytettävänä ja luonnonihanuuksia katsottavana … niin kyllä hän lukee pitkän epistolan ja antaa aika sarvesta, jotta kerrankin tietää saaneensa ja kastuneensa, se ajattelematon.
"Onko herra Silfverlund kotoolla?" kysyi Ilmari hienosti puetulta ja nuorelta rouvasihmiseltä, joka hänet otti vastaan.
"Ei", kuului lyhyt vastaus.
Ilmari nolostui, antoi nimikorttinsa ja kumartihe lähtemään.
"Feliks meni pankkiin; hän tulee kohta; olkaa hyvä ja odottakaa", lausui rouvasihminen huonolla suomenkielellä, luettuaan nimen. Hyvää tahtoa puhua selvästi ja kauniisti ei näkynyt puuttuvan, vaan ainoastaan taitoa.
"Voin tavata hänet kadulla", lausui Ilmari, kumarsi uudelleen ja läksi.
Nythän se käy kuin häissä. Kuin Silfverlund tulee häntä vastaan, niin tekee hän kokokäännöksen ja alottaa: "kuules hopeaveljyt…" Ja sopivampaan aikaan ei voi rahanhakija tulla, koska mies juuri tulee pankista.