"Etkä sittekään tahtoisi lähteä täältä."
"En, en millään ehdolla," vastasi Kaarlo, heittihe sohvalle pitkäkseen, voihkaili ja piehtaroi siinä. "Tiedätkö, miltä tämä aiottu lähtö tuntuu? Tiedätkö, miltä tuntuu lähteä kotiin, josta kerran on lähdetty kultapilvissä … haa … haaskalle ja rapakkoihin rypemään. Vaan, mistäpä sinä tietäisit?"
Hänen voihkiessaan ja käännellessään pistihe kiiltävä revolverin suu lakkarista näkyville.
"Tämän sinä annat minulle", lausui Ilmari, ja otti surma-aseen käteensä.
"Ota se", myönsi Kaarlo. "Junan alle kuoleminen", lisäsi hän sitte ja käänsi kasvonsa seinään päin, "lienee yhtä pikainen ja lyhyt".
"Kaarlo, älä laske niin hirveätä leikkiä noin kevytmielisesti."
"Jos jään elämään, niin on se sinun ansiosi, Ilmari. Sinä olet koittanut pelastaa minua alkutiestä saakka, onnistumatta. Soisin, oi kuinka mielelläni soisin, että onnistuisit tällä viimeisellä silmänräpäyksellä. Jos elän kahta päivää vanhemmaksi, niin jään elämään. Kahden päivän kuluttua on esirippu vedetty 'Tuhlaajapojan kotiintulon' eteen. Liina-vene odottaa minua Lahdessa ja sillä lasken kotini rantaan. Maa polttaa jalkaini alla, sieluani polttaa, sillä muutamassa sekunnissa rutistaa seitsemän vuoden synnit ja rikokset omaatuntoani yhtä aikaa, niinä sekunteina, jolloin avaan oven ja polvistun isäni eteen."
Ilmarin otsa kirkastui.
"Kuule, Ilmari! Ne sekunnit ovat kovat. Toisin hetkin en uskalla ajatellakaan niiden elämistä."
"Liinan tähden sinun täytyy elää ne. Koska olet saanut häneltä viimeiseksi kirjeen?"