"Lähdetään hakemaan sitä penikkaa", kiivasteli mies.
He läksivät äyräälle. Eliinan äiti huomasi jotakin erinomaista tapahtuneeksi ja tuli hänkin yli portaitten paikalle. Äiti huusi Mattia nimeltä, mutta turhaan. Karkulainen ja rikoksellinen ei näyttäytynyt. Mies siitä ilkkumaan ja suolavedellä sanojaan höystyttämään.
"Kyllähän se pentu nyt tuleekin tähän kuritettavaksi!" ivaili hän. "Osataan hankkia lapsia maailmaan, vaan ei osata kasvattaa. Olisi minun poikani, niin kyllä olisi tultava, — sen minä sanon vaan."
"En minä ole häntä pahaan neuvonut."
"Eikä Matti mikään paha poika olekaan", auttoi Eliinan äiti. "Teissä itsessänne on varmaankin ollut syytä; te olette ärsytelleet."
Miehellä oli liian väljä omatunto, puhuakseen totta.
"Niinkuin ei meillä olisi muuta parempaa työtä", keskeytti hän ylpeästi, "kuin venailla maailman kakaroiden kanssa. Ja jos semmoista herraa nyt vähän ronkkaisi, niin kas sekös vasta olisi? Te kaiketikin nuoleskelette ja puhutte vaan hyvää ja kaunista sille jukuripäälle, muuten se ei olisi niin sisua täynnä."
"Entä jos heitti vahingossa?" yritti Eliinan äiti taaskin puolustamaan Mattia. "Ja vahinko ei huuda tullessansa lapsille enempää kuin aikaihmisillekään."
"Ihan ehdollansa", vakuutti mies.
Äiti ei virkkanut sanaakaan puolustukseksensa, sillä hän tiesi Matin vahvan taipumuksen kivien viskelemiseen.