"Ja silloin minä heitin; ja silmään minä osoitinkin."
"Etkä voinut jättää heittämättä."
"En."
"Vaan jos minä olisin ollut paikalla kieltämässä. Olisitko totellut minuakaan?"
"Olisin. Oletko vihainen minulle, Eliina?"
"En."
Nyt vasta rupesi Matti katumaan ja itkemään.
"Minä en enää milloinkaan heittele", sanoi hän, tyhjentäen kivet lakkareistaan ja pudotellen ne yksitellen virtaan.
Matin toinenkin päätös meni rikki lähtiessä Eliinan kanssa hänen kotiinsa. Eliina häntä lohdutteli tiellä, jonka taisi, vaan itku ei siltä lakannut. Kyyneleitä vuoti Matin silmistä vielä sittekin, kuin Eliina jo oli kertonut onnettomuuden tapauksen kokonaisuudessaan vaimoille, eivätkä ne tahtoneet osata pysähtyä äidin sylissäkään.
Kylässä ihmeteltiin Mattia ja moitittiin hänen äitiään. Poika ei ollut tiettävästi mustalaisen eikä pohjalaisenkaan sukua ja kuitenkin niin pahanelkinen, ett'ei muu kuin kruununleipä voi lopulta tulla hänen ruakseen. Äiti taasen oli kristitty ja kastettu ihminen eikä sentään kertaakaan suominut ilkeästä työstä poikansa selkää pehmeäksi.