Matin muoto synkistyi silloin tavallisesti ja työhön hän läksi kiireesti, lausuen ovessa mennessään:
"Mitäs niistä; ne ovat olleita ja menneitä."
Markkinoillekin olisi veli vienyt Matin kanssaan.
"Tule nyt", houkutteli hän, "kanssani, niin saat nähdä kerran maailmaa keskeltäkin, etkä aina vain syrjistä."
"En tule", vastasi Matti, "siellä oppii vaan irstaaksi ja laiskaksi."
"Minkämoinen jörri sinä olet. Ja kuin tulisit kanssani, niin ei mun tarvitsisi pelätä, vaikka tulisi koko rykmentti…"
Matti oli siksi itsepäinen, ett'ei veli onnistunut houkutuksissaan. Hän ei mielinyt maailmaa katselemaan edemmäksi joen äyrästä. Joka pyhäpäivä kiersivät Matti ja Eliina Aamoksen kanssa kirkkomatkallaan vanhempainsa kotien kautta ja viipyivät hetkisen heidän luonaan, siksi kuin elukoita oli mentävä illastamaan.
Jonkinlaisen työnjohtajan eli voutimiehen asemaan kohousi Matti tahtomattaan Kaitalassa. Hänen hoidossaan oli koko talonkomento. Emäntä oli enemmän perehtynyt vieraiden kestitsemiseen kuin talonhallintoon ja velimies ei joutanut muuta ajattelemaankaan kuin kaikkea sitä mitä rahalla saa ja minne kaikkiin hevosella pääsee. Kerran koetti Matti puhua hänelle vakavia sanoja, vaan veli lopetti keskustelun ilmoittamalla, että hän on isäntä ja mies kohdastansa ja vastaa yksin teoistansa. Toista kertaa ei Matti yrittänytkään neuvomaan, sillä hän arvasi, että veli olisi ruvennut puhumaan hänestä ja mikä hän on.
Tähän asti ei Matti tullut vahingossakaan ajatelleeksi luvattomia, vaan ilettävät olot saattoivat hänet kohdakkoin sitä tekemään.
"Nyt hän on taasenkin tehnyt hevoiskaupat", lausui Aamos Matille tultuaan työmaalle eräänä syksypäivänä.