Velimiehensä, Kaitalan isännän aviopojan, ja Eliinan kanssa luki Matti yhtä aikaa ripille. Emäntä lahjoitti hänelle sinä vuotena uuden mustan puvun ja lausui samalla:
"Et joutunut hunningoille, kuin meille tulit."
Pienen navetan rakennutti Matti äidilleen ja anteliaalta emännältänsä sai hän polkuhinnasta nuoren lehmän.
Lyhenivät Matilta vuodet, lyhenivät päivätkin vieraan palveluksessa, kuin sai kumppaneikseen Eliinan ja Aamoksen. Lyhentyneet vuodet vierivät nopeaan ja Aamosta sanottiin jo vanhaksi, mutta silloin heittikin Matti ruistynnyrin lattialta selkäänsä; sormikoukun ja väkikalikan vedossa harvat hänelle riittivät; painin heitossa oli hän kylän kuulu; kerrallaan sanottu: Kaitalan Matti kävi miehestä joka käänteessä.
Veli äitineen eli hupaista ja isollista elämää. Tanssijaisia pidettiin Kaitalassa harva sunnuntai; arkipäivinäkin ajeli veli korskuvalla oriilla; kestejä pidettiin, kesteissä käytiin; veli kulki maailman markkinat ja oli iloinen aina. Se kaikki ei kuulunut Matille mitään, eikä koskenut häneen. Haltiansa kohtelivat häntä hyvin ja nöyrästi meni hän riisumaan hevosta, kuin velimies huimapäisenä ajoi pihaan ja lauleli:
"Mitäs me ikävässä vietämme
Näitä hauskoja aikojamme?"
Liian hyvyyden hylkäsi Matti. Veli tuputteli hänelle useinkin herrain juomia, joiden väri oli joko hopeankirkas, tai kullankellertävä; pullotkin, joissa juomia oli, olivat kiiltävillä kultapapereilla rinnoiltaan vyötetyt.
"Älä hupsuttele, vaan heitä pois toisellekin jalalle", kehoitti velimies ilopäällä ollessaan Mattia ja täytti lasit.
"Enkä heitä", vastasi Matti. "Ei se sovi minulle, ei sinulle, ei kenellekään."
"No ku sukua ja kaikkia ollaan; heitä pois!" kiusasi veli.