Kuuluu pari heikkoa, varsin heikkoa naputusta oveen. Lyyli pidättää henkeään. Joel napahuttaa kolmannesti, mutta yhtä hiljaa, yhtä heikosti.
— Elä enää, kieltää Lyyli, siellä on kuultu.
Kuluu silmänräpäys, tuvan oven saranat äännähtävät ja eteisestä kuuluu ääni:
— Onko siellä kukaan?
— On, vastaa Joel.
Vielä silmänräpäys. Lyyli värisee kuin haavanlehti. Eteisen ovi työntyy auki, vanha nainen, Joelin entinen pelastaja, seisoo kynnyksellä. Näkee ensin Joelin, ja näkee sitte tyttönsä, kaivattunsa.
— Lyyli, huudahtaa hän, ja hänen leukansa tärähtää. Joel kääntyy pois. Astelee järven rantaan, ihailee kesäyön kauneutta, tuomien valkeutta. Puoli tuntia viivyteltyään, ohjaa, hän askeleensa tupaa kohti.
Linnut ovat jo ruvenneet laulamaan…
XII
Joelin mieli oli riemuinen.