— Tule sinä kanssani, tule tukemaan minua, pyysi Lyyli, kyyneleittensä seasta.
— Kyllä tulen.
— — —
Pari viikkoa on kulunut edelläkerrotusta kohtauksesta. On myöhäinen kesäilta, on puoliyö lähenemässä. Järvellä, jonka pinta on tyyni, ja jonka rannalla tuomet kukkivat, lipuu vene. Veneessä on kolme henkilöä, perätuhdolla istuu nainen, Lyyli, kaksi miestä liikuttelee airoja. Toinen mies on Joel.
Vene saapuu rantaan, soutaja saa palkkansa ja lähtee paluumatkalle, mutta Joel ja Lyyli lähtevät astelemaan lähellä olevaa mökkiä kohti. Lyyli alkaa väristä…
— Minulta loppuvat voimat, kuiskaa hän kumppanilleen.
— Paikalle saavuttua aikoo Joel suunnata suoraan ovea kohti, mutta Lyyli estää hänet ja viittaa kukkivaa tuomea, jonka juurella on istumalautoja. He astelevat tuomen juurelle, istahtavat.
On juhannusaikainen sydänyö…
— Nyt käy herättämään, virkkaa Lyyli, kun he ovat hetken istuneet.
Joel astelee ovea kohti, Lyyli jää vähän etäämmäksi.