— Omansa ottaa, arveli äiti tyynesti, mutta sanojen seuraksi varastihe huokaus.
Joel älysi että isä ja äiti puhuivat noin hänen vuokseen, kun tiesivät että asian pelkkä mainitseminenkin haavoitti hänen sydäntään.
— Mutta miten tässä sitte eletään, jos Itäinen, paras ja melkein ainoa heinämaa, riistetään pois.
Joel työnsi vitkaan lusikkansa liemeen ja katsoi isää silmiin. Isä vaikeni, sillä pätevään kysymykseen ei ollut niinkään kevyt vastata.
— Kituhan tässä sitte käy nelistäen kimppuun.
— Pannaan suu säkkiä mukaan. —
Isä yritti hymyillä, mutta ei onnistunut, sillä hymyyn sekausi aimo annos katkeruutta. Huulet vavahtelivat ja kasvojen lihaksissa näkyi tuskan ilme.
— Sitä se on jo tarpeeksi, on usein liiankin näppiä myöten.
— Onpa tuota silti pysytty vuoden matkassa, kuten muutkin.
— Ei oo ojaan pudottu, nauroi äiti.