Mutta Joel ei ollut naurumielellä.
— Itäinen on kuulunut Sormensuohon maailman luomisesta saakka.
— Ehkä jo pikkuista ennenkin.
Isä murensi taasen leipää liemeen ja söi ripeästi nälkäänsä, mutta Joelille ei illallinen maistunut. Jonkun kerran hörpättyään lämmintä lientä palan paineeksi, herkesi hän syömästä. Itäisen kysymys kuohui ja temmelti hänen ajatuksissaan, toisin tuokioin masentaen, toisin tuokioin kiihdyttäen, mutta aina väliin pyrkien kyyneltämään silmän.
Eikä kummakaan, vaikka se niin tekikin. Niitty oli, kuten Joel mainitsi, Sormensuon paras ja melkein ainut, se kasvoi voimakkaat ja maukkaat heinät hevoselle ja kahdelle paraalle lehmälle, sen aitaukseen kuului melko lavea hakakin, torpan ainoa syönnösmaa, ja siten koko Sormensuo puristausi niin lujasti Itäisen rintoihin, että pesäero niiden välillä merkitsi tinkimättä edellisen häviötä.
Joel käsitti tämän, käsitti että jos niitty riistetään pois, tulee heillä olemaan ainainen kitu, nälkä, puute. Nuo kolme olivat pyrkineet tuttavuuteen itse Itäisenkin nenän edessä, ja mitäpä sitte, kun ei niitty enää ponnistele Sormensuon edestä, sitte ne vasta silmille riekalehtivat. Koko torpanpito saa kuoliniskun, armottoman ja ankaran kuoliniskun.
— Minäpä käyn huomenna perintöruhtinaan pakeilla, pälkähti äkkiä Joelin päähän, ja toivon välähdys kirkasti silmänräpäyksen ajaksi hänen sekavailmeiset, kesakkoiset kasvonsa.
Tuuman hyväksyi isä ja äitikin.
— Sano suorat sanat, mutta sano mielevästi, neuvoi ensimainittu. Et tarvitse ollaksesi kerjäläinen, mutta et töykeä rakkikaan. Muista että mielevyys on miehen tunnus, mielettömyys miehen ja asian pilaa.
— Puhellessa elä tulistu, neuvoi puolestaan äiti, tulinen varsa väsyy pian.