Kokouksen loputtua pitivät Pohjavallan torpparit jälkineuvottelun erityisistä, yksinomaan heitä koskevista kysymyksistä. Kun oli tovi hangattu ja päästy paraasen alkuun, virkkoi Isopaula.
— Minä ja naapuri emme oikeastaan kuulu näihin juttuihin, ja vanha kokemus kieltää menemästä syyhyttä saunaan. Myönnämme kyllä että teillä kolmella on syytä…
— Mitä? Ettekö te kuulukaan juttuun? tulistui Joel lausumaan.
— Emmehän me kuulu. Itäinen on Sormensuon, Patapelto Vaaksan ja…
— Onpa äly lyhyessä ja ohuessa. Ettekö käsitä että kun Pohjavallan ulkotalo ensin syö Itäisen, Patapellon ja Kouran ulkopalstan, iskee se kyntensä Pauloihin. Sinne teidän maillenne sopii sinnekin pikku ulkotalo navettoineen ja karjakkoineen. Olettehan kuulleet sanottavan, että ruokahalu kasvaa syödessä.
— Olemme kyllä ja voi se sen tehdäkin, mutta toistaiseksi me olemme vielä irti.
— Nyt tarvitaan yksimielisyyttä, muuten olemme jokainen mennyttä.
Teidän vuoronne on pelkkä ajan kysymys.
— Pelkkä ajan kysymys, varmenti Vaaksa.
— Minä en hellitä Itäisen niittyä.
— Enkä minä Patapeltoa.