— Joel, tuo menee ohi, sinä tulet vielä järkiisi.
Isäntä lähti astelemaan ojaksimen vartta, joka kulki Itäisen aituuseen kuuluvaa hakaa kohti.
Päivä pari tuon jälestä pitivät Pohjavallan torpparit, mäkitupalaiset ja jyvärengit yhteisen neuvottelun Joelin toimesta.
Torppareja oli viisi, Sormensuo, Vaaksa, Isopaula, Vähäpaula ja Koura. Paulat olivat rauhan miehiä, sillä isännän uudistuspuuhat eivät lainkaan koskeneet heidän mantujaan, mutta toisin oli noiden kolmen laita, joitten kurkkua kohti tähtääntyi uudistushankkeitten puukko, uhaten riistää Sormensuosta paraan niityn, Vaaksasta pellon sekä Kourasta ulkopalstan, jonka viljeleminen oli torpan jaloilleen nostanut.
— Meidän pitää yksissä tuumin panna kova kovaa vastaan, alotti Joel neuvottelun.
Vaaksa oli samaa mieltä. Kun ei ikinä tehdä tenää eikä nosteta niskaa, kiristetään iestä yhä.
— Ensinnäkin lyhennämme kesäisen työpäivän kuudesta seitsemään. Mitä tuumaatte lyhennyksestä?
— Tarpeesen on, vastattiin esitykseen.
Työpäivän lyhennys päätettiin panna käytäntöön huomispäivästä alkaen. Sitte siirryttiin apupäiväkysymykseen. Kaikista veroista ja rasituksista olivat n.k. apupäivät vihatuimpia. Niiden suorittamiseen kelpoitettiin naiset ja puolikasvuisetkin, mutta niitä vaadittiin mielin määrin, yhtenä kesänä enemmän, toisena vähemmin, miten töiden sujuminen milloinkin vaati. Mielivalta juuri paljasti rasituksien huutavan vääryyden.
Keskustelua kesti noin tunnin, vaikka kaikki olivat yksimielisiä päätökseen nähden, sillä jokainen puhevuoron käyttäjä puhui enimmäkseen asian ulkopuolella olevista kysymyksistä. Apupäivien suorittaminen päätettiin kokonaan lakkauttaa kuluvasta kesästä alkaen. Täten oli tehty kaksi tärkeätä päätöstä, joiden tuottamat helpoitukset tulivat hyvinkin läheltä koskemaan maaveron suorittajien jokapäiväiseen elämään.