Joelin äänessä ja katseessa oli jotakin uhkaavaa, kivikovaa.
— Mutta kenelle kuuluu Sormensuo?
— Nykyään se kuuluu isälleni, mutta hän voi luovuttaa minulle sen minä päivänä tahansa.
— Vai niin. Minulla ei ole siis mitään sanomista.
— Ei kerrassaan mitään, kun vain vero tulee suoritetuksi.
— Sepä sommoo, sanoo savolainen, nauroi isäntä. Joel puri huultaan.
— Jotta nyt sen tiedätte. Ja jos ken uskaltaa mennä rautoineen
Itäisestä lyömään korrenkaan poikki, en minä takaa mitä tämä tekee.
Joel kohotti oikean kätensä ylös… isäntä ei enää hymyillyt.
— Se on nyt kerran siten, että meitä työkansaa ei enää sorreta mielin määrin, me piankin sortajat sorramme niskoiltamme.
Isännän muoto muuttui yhä vakavammaksi.