— Mikäkö isännät ja emännät perii? Ei yhtikäs mikään. Vanhan ketun hännässä, näes poika, on paljo karvoja, mutta mikä perii teidät itsenne? Kenenkä vatiin pistää palvelija lusikkansa? Häh? Ja kuka ruokkii muonarengin lapsijoukon? Häh? Sure sinä sitte isäntiä ja emäntiä.
— Mutta jos esim. heinänteon ja elonkorjuun aikana teemme jyrkän pystön.
— Joudutte mieron varaan, mutta isännät ja emännät pysyvät taloissaan. Ei mikään talo sorru keppikerjäläiseksi yhden kesän sadon vuoksi eikä lie ajateltavissakaan niin tuttavatonta ja sukulaisetonta haltijaväkeä, joka ei miltään taholta saisi apua heinän- ja viljankorjuuseen.
— Mutta kun koko kylän, ehkä koko pitäjän torpparit, muonarengit, palvelijat…
— Hassutuksia, niin monta mieltä kuin miestä. Yhtä helposti voit opettaa sata kanaa marssimaan tahdissa, kuin tehdä yhden kylänkään torpparit yksimielisiksi.
— Äiti on vanhanaikainen, äiti ei ymmärrä.
— Hameväet ovat arkoja kuin jänikset.
Toinen heikko oli Eeva, ei sekään suosinut intoilemista ja rallattaen voittoon marssimista. Salaman käynnin jälestä alkoi hänen ja Joelin välille kohota kinos, joka kylmäsi tulevaisuuden toiveet. He kohtasivat toisiaan harvemmin, ja kun kohtasivatkin, uhkuivat Joelin puheet yhdenvertaisuuden valtakunnan tuoksua, Eevan pysytellessä todellisuuden arkioloissa, joissa jokainen on oman onnensa seppä. Hänestä joskus tuntui, kuin olisi paha silmä lumonnut Joelin. Katseessa välähti jotakin outoa ja kammottavaa, joskus oli ajatuksien alla jotakin, jonka alastomuutta ja räikeyttä piti verhota ja koreilla sanoilla koristaa.
Kului kesä heinänteon lähelle, yksityisiä ja julkisia kokouksia pidettiin yhtä tiheään, mielien katkeruus yhä kasvoi. Ennen heinänteon alottamista virkkoi Joel Pohjavallan isännälle:
— Itäinen kuuluu Sormensuohon ja sen niittävät siis entiset niittäjät.