Vastikään perustettu työväenyhdistys piti kokouksia tuhka tiheään, jäsenmaksuja kerättiin, työväen puolueen sanomalehtiä levitettiin, suuria, piakkoin tapahtuvia parannuksia työväestön tilassa toitotettiin kaikkien korviin — viimeiset olivat tulleet ensimmäisiksi, matalaiset mahtaviksi.
Heikkoja eli epäilijöitä naurettiin ja ivattiin eivätkä ne mielisti pistäneetkään lusikkaansa enemmistön kuumaan pataan. Jos sanan lausuivat, saivat kymmenen takaisin. Oman lihansa viholliseksi leimattiin jokainen, joka uskalsi epäillä tasa-arvoisuuden valtakunnan päistikkaista tuloa, ja kokouksissa huudettiin herkästi suu poikki puhevuoron käyttäjältä, jollei esitys sujunut tutussa sävellajissa, jonka pohjanuottina oli työväestön kärsimä sorto, kurjuus, orjan ies, orjan kahleet.
Joelin äiti oli yksi heikko sielu. Salaman käynnin jälestä alkoi Sormensuon tuvassa melkein ainainen kinastelu, jossa äiti yksin piteli puoliaan kahta vastaan. Ensimainittu vetosi omaperäiseen käsitykseensä, Joel terhenteli työväenliikkeen voimakkuuteen.
— Äiti on vanhanaikainen, äiti ei ymmärrä, oli Joelin tapana lausua, kun eukko milloin oikein säälittä pöllytteli yhdenvertaisuuden valtakunnan tuloa.
— Ymmärrän minkä ymmärrän, mutta maailmaa ei käännetä yhtä helposti kuin housuparia.
— Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus sen kääntää.
— Tekee rengistä isännän, piiasta emännän. Jopa on narreillakin narrinsa.
Isä, joka kävi mukana kaikissa kokouksissa, kallistui Joelin puolelle.
— Hameväet ovat arkoja kuin jänikset, tapasi hän sanoa äidin ja pojan väittelyihin.
— Valta on meidän, intoili Joel kerrankin, kun taasen syntyi väittelyn tuprutus. Mikä perii talolliset, jos me torpparit, jyvärengit, mökkiläiset ja palvelijat, jos me vaikka huomenna heitämme valtaan työnteon.