— Ei esityksillä eletä, leipää siihen tarvitaan. Eläkää te Pohjavallassa omillanne, me elämme Sormensuossa, se on minun esitykseni.
Joel käänsi isännälle selkänsä ja mutisi piakkoin koituvista tilinteon ajoista.
Koko kesänä ei sittemmin puututtu kysymykseen. Joel niitti isänsä kera Itäisen, kuten ennenkin, molemmat mielisti luulottelivat, että niityn riistäminen jää sikseen, vaikka näkivät miten ulkotalon seinät kohosivat aivan Itäisen nenän eteen.
Kesällä otti Eeva pestuun toiseen kylään, syksyllä sairastui Sormensuon emäntä, poti viikon pari ja laski viimeiseen lepoon väsyneen ruumiinsa. Siten kaksi hyvää hengetärtä luopui Joelista.
Hautajaisten jälestä tuli lautamies käymään Sormensuossa ja Vaaksassa. Pohjavallan isäntä oli nostanut häätöjutun noita kahta vastaan velvollisuuksien laiminlyönnistä. Asianomaiset olivat kuin puulla päähän lyödyt. Mitkä velvollisuudet olivat heidän osaltaan jääneet täyttämättä? kysyivät he kummissaan toisiltaan.
Manuuttaessa oli lautamies kehoittanut Joelia sovinnon tekoon, sillä moiset asiat oikeudessa vain äksyyntyvät pahemmiksi.
— Sopikaa pois, se on viisainta, hoki kokenut mies vielä ovea tavoitellessakin.
Vaaksassa teki hän samoin.
Kun ensimmäinen mielen kylmä kummastuksineen ehti ohi, selkisi asia sen verran, että haasteen perusteena olivatkin apupäivät. Vaaksan äly sen keksi. Joel silloin oli nauravinaan itsensä koukkuun.
— Voi Tuppuraisen tupakit sen miehen meininkejä. Apupäivistähän sovittiin kesällä samassa läksyssä työpäivän lyhennyksen kera.