— Mutta minkämoinen sato? Minkämoisen heinän kasvoi Itäinen teidän nuoruudessanne ja minkämoisen kasvaa se nykyisin?
Joel puri huultaan, isä vaikeni.
— Itäinen kaipaa auran koskentaa, samoin sen haka pyrkii pellon luokkaan, joko ymmärrätte etten minä voi peräytyä Itäisen kysymyksessä.
— Emme mekään voi, sekautui Joel keskusteluun.
— Te kyllä voitte. Ruvetkaa viljelemään peltoheinää Itäisen korvaukseksi. Mokoman verran voi Sormensuon peltoja laventaa kaikkiin suuntiin, paitsi ylöspäin.
Seurasi äänettömyys, Joel mietti mitä sanoa, mutta kun ei keksinyt oikein nutistavaa, alkoi hänestä tuntua kiusalliselta.
Isännän esityksen valossa näki hän taasen pikku kääpiön, jolla oli suuri, hirmuisen suuri varjo.
Mutta äkkiä nousivat hänen päähänsä vanhat mielilöylyt, ja hän virkkoi ilveellisellä ja pisteliäällä äänellä:
— Sanokaapa yksi asia. Miksi korjailitte alkuperäisiä piirustuksianne niin somasti, että Kouran nahka jäi eheäksi.
— Se on minun asiani.