Joel hymyili, mutta tuokion kuluessa hymy vaihtui uhaksi, hänen sieramensa pullistuivat ja hän puri hammasta.
— Hänen täytyy panna se täytäntöön, täytyy, täytyy… Joelin nyrkki putosi raskaasti pöytään, hänen kesakkoisien ja laihojen kasvojensa lihakset vavahtelivat. Isä katsoi häneen kummasti.
— Miksi se siitä valkenee? Mennyt on mennyttä.
— Mutta jos ei olekaan, jos lopputilit ovat vielä tekemättä.
— No, en minä ymmärrä. Onko ilmaantunut keino?
— On, nyt vasta alkaakin taistelu. Huomisesta lukien emme suorita enää veropäiviä, hänen täytyy panna tuomio täytäntöön.
— Hm, virkkoi isä.
Äidin kuoltua oli hän mukautunut kokonaan Joelin kannalle. Hänen kolmesta rakkaudestaan oli vielä jälellä kaksi, poika ja Sormensuo. Ja ne kaksi kuuluivat eroittamattomasti yhteen. Mikä koski Sormensuohon, koski poikaankin. Kumpaakaan ei saattanut ajatella erossa toisistaan. Ja kaikki mikä tarkoitti tuon eroittamattomuuden lujittamista, meni helposti mieleen, suli sydämmeen…
— Pitääpä joutua Vaaksaan.
Joel lähti.