— Ei, ei, kuului sankkaääninen vastaus.
— Ja kuitenkin uhkaa vainolainen väärien asetuksien nojalla riistää köyhältä tämän pienen maallisen taivaan. Melkein kokonainen ihmisikä on tässä hyöritty ja pyöritty, murena murenelta on tätä onnelaa kyhätty, sen syntymisen eteen hikoiltu ja aherrettu, mutta nyt tulee vainolainen ja sanoo: mars maantielle, mies, mars vaimonesi, joukkonesi. Koiraa, joka on hänen tanhuallaan ikänsä haukkunut ihmisiä, sitä hän hoivaa, kun se vanhenee, mutta köyhän, joka on hänen peltojaan kyntänyt ja kuokkinut, sen hän potkii maantielle. Annammeko moisen julmurin työn tapahtua?
— Emme, kuului useita ääniä.
— Me emme anna moista tapahtua. Me nousemme vastustamaan, me nousemme taistelemaan. Huomispäivän auringon kera me nousemme taistelemaan, me kylän raatajat, nuoret ja vanhat, naiset ja miehet. Me emme ole milloinkaan taistelleet oikeuksiemme puolesta, sen vuoksi meidän kanssamme menetelläänkin hävyttömämmin kuin koirien kanssa. Me olemme aina myöntyneet kaikkeen, taipuneet kaikkeen, meidän niskamme on ollut kuin nuori pihlaja, joka taipuu katkeamatta vaikka maahan saakka. Mutta nyt me nostamme niskamme suoraksi, ja kun me sen teemme, niin näkevätpä vainolaisemme, mikä mahti, mikä voima on tässä joukossa, jota eivät he koirankaan arvoisena ole pitäneet, jonka niskaa he ovat tottuneet mielin määrin kuormittamaan.
Eräältä taholta kuului äänekästä mutinaa, josta saattoi eroittaa lauseen, että koiritteleminen oli liioittelua sekä työväenliikkeen palkatuilta puoskareilta opittua. Joel ei huomautusta ottanut varteen, ja siinä hän teki virheen. Koko puheen vaikutus rupesi pilaantumaan. Räikeihin väreihin ja vertailuihin kerran jouduttuaan, ei hän enää raahtinut niistä luopua. Johdonmukaisuus vaati mielien kiihdyttämistä ja nostattamista, laimea väri ja vertailu ei ollut paikallaan räikeän jälessä, ja siten jatko muodostui tolkuttomaksi haukkumiseksi itse haukkumisen vuoksi.
Kuuntelijoiden joukossa syntyi levotonta liikettä. Se aiheutui vain muutamien harvojen alotteesta, mutta se näytti tarttuvan välinpitämättömiin ja muihin kevyempiin aineksiin, jotka olivatkin tulleet mukaan pelkän lystinpidon vuoksi.
— Huomenna me murramme poikki orjuutemme ikeen, murramme yhtenä miehenä. Ei yksikään meistä, jotka seisomme tässä tanhualla, ryhdy huomenna työhön eikä nöyrry tottelemaan koiralan herrojen komentoa. Ei huomenna, ei ylihuomenna, ei ennenkuin nämä köyhän rievut ja käsialat ovat entisillä sijoillaan. Huomatkaa että nyt ei ole kysymyksessä ainoastaan yksityinen ja erityistapainen vainotyö, nyt on kysymys paljo enemmästä kuin Sormensuon ja Vaaksan asukasten maantielle potkimisesta. Kysymys on siitä, pitääkö meidän raatajien aina nöyrtyä ja taipua. Tällä kertaa on Vaaksan ja Sormensuon selkä kysymyksessä, ensi kerralla jonkun muun. Eikö ole aika tehdä loppu vainotöistä? Vihaisen koiran kuonoon tavataan asettaa koppa, se on vain keino, jolla ihmiset suojelevat itseään riiviöltä. Meillä on myöskin keino, jolla voimme suojata itseämme kaksijalkaisien koirien puremista vastaan. Se keino on yleinen, koko kylän käsittävä lakko. Meidän on pakko käyttää sitä keinoa kaksijalkaisia koiria vastaan, muuten eivät he ikinä lakkaa puremasta meitä. Meidän pitää näyttää voimamme, meidän pitää voittaa, maksoi mitä maksoi. Ehdotan siis lakon alkavaksi huomisesta lukien, kunnes Vaaksan ja Sormensuon olot ovat entisellään.
Joel pudottihe alas pöydältä ja asettui nojalleen Vaaksan tuvan seinää vastaan. Monelta taholta kuului hyväksymishuutoja, mutta kuului murinaa ja nauruakin. Tehdyn sopimuksen mukaan nousivat kiihkeimmät lakon puoltajat toinen toisensa jälestä pöydälle ja kehoittivat työväestöä yksimielisyyteen. Kun pikku puheet olivat pidetyt, nousi Joel jälleen pöydälle ja virkkoi äänellä, joka tuntui tunkeutuvan vuorienkin lävitse:
— Kylän työväestön nimessä minä siis julistan lakon alkavan huomisesta saakka. Lakko käsittää torpparit, mäkitupalaiset, muonarenkitorpparit, vuosipalkkalaiset, käsityöläiset ja päivätyömiehet. Jos joku vuosipalkkalainen ja muonarenki on semmoisessa varallisuustilassa, ettei kykene viikkoa kahta tulemaan toimeen omilla varoillaan, annetaan hänelle torpeissa työtä ja elantoa. Valittakoon nyt lakkokomitea, jonka tehtäväksi jää rikkurien kurissa pitäminen, etteivät toiset revi alas sitä, minkä toiset rakentavat. Lakkoon pakotetaan yhtymään kaikki.
— Millä voimalla? kuului rohkea ääni hiukan loitommalta. Katsottiin vajaa kohti, josta sanat kuuluivat. Vajan ovella seisoi Punakorpi, Kaunistan torppari, joka oli oman isäntänsä sukulainen.