Heinänteko oli juuri alkanut. Vielä samana päivänä kutsuttiin ilmoituslipuilla ja yksityisillä kehoituksilla kylän työväestö Vaaksan tanhualle. Ensimmäiset tulijat, jotka kutsutta ja sydämmensä ääntä noudattaen olivat rientäneet ilmaisemaan osanottoaan häädettyjen kohtaloon, loivat kokoukseen vakavan värin. Vaimot nyyhkyttelivät, miehien katseet olivat juroja, alakuloisia. Tanhualla vallitseva sekasorto sointui surullisen näön kanssa sovusti yhteen. Astioita, huonekaluja, työaseita ja vaatteita oli viskelty nurmelle huiskin haiskin ikäänkuin merkiksi, että väkivalta oli ollut liikkeellä köyhää kurittamassa.
Mutta samassa määrässä kuin väkeä tulvi lisää tanhualle, särkyi alkupuolella vallinnut vakava väri. Alkoi kuulua huolettomia ja iloisia ääniä, naurua ja kevytmielisiä puheita, kuten olisi saavuttu johonkin huvitilaisuuteen, jossa ohjelman alkamista odottaessa itse kunkin oli velvollisuus pitää iloa yllä itsensä varalle. Kymmenen tienoissa, jolloin viimeisetkin olivat saapuneet, ei joukossa enää kuulunut vakavuuden hiventäkään. Enemmistö oli semmoisia, jotka huvin vuoksi ja uteliaisuudesta olivat saapuneet lakkokokoukseen, ja heidän nauruihinsa hukkui vakavien ja huolekkaiden hiljaiset puhelut.
Kymmenen tienoissa ilmaantui Joel tuvan seinustalle, johon pöytä oli asetettu. Melu ja sohina hiljeni, kaikki odottivat jännittyneinä. Joel nousi seisomaan pöydälle ja loi joukkoon tiukan silmäyksen.
— Ystävät, virkkoi hän sitte, sieramet pingalle pullistuneina, kesakkoiset kasvot harmaina ja silmissä tuli, joka Sormensuon ja Itäisen edestä taistellessa aina niihin syntyi. Kuka on matalan majan tanhualla pannut toimeen tämmöisen sekasorron? Kuka on köyhän ainoat rievut ja käsialat raastanut taivaan alle? Sortaja sen on tehnyt, sorron ja väkivallan käsi on ollut toiminnassa. Miksi vaimot ja neidot valittavat, miksi miehien ja nuorukaisien muoto on murheellinen? Siksi että vääryys ja valhe on voittanut, oikeus ja totuus poljettu, siksi että väkevä on heikon nutistanut. Mutta mepä vannomme valan, koston valan, oikeuden ja totuuden valan.
— Vannomme, keskeytettiin monelta taholta.
— Kädet ylös kohottakaatte, kaikki kädet korkeutta kohti, komensi
Joel.
Monella taholla kohoutuivat kädet ylös, mutta monella taholla ne jäivät huomattavasti kohoomatta, vaikka lakkopuuhan kiihkeimmät taistelijat olivat hajautuneet joukkoon sinne tänne.
— Valan sanat kuuluvat: me taistelemme niinkauan, että totuus ja oikeus voittaa.
— Taistelemme, kuului sekaisin mies- ja naisääniä. Joelin korviin äänet kuuluivat satakertaisina.
— Silmäilkää näitä köyhän riepuja ja käsialoja, jatkoi hän sitte tyynemmästi ja tasaisemmasti sekä silmäillen tanhualla seisovia ihmisiä pehmeästi ja suosittelevasti. Silmäilkää matalaa, harmaata majaa, portaita, polkuja, pikku vainioita, ne kukin kielellään kertovat köyhän miehen elämän tarinaa, sydämmen sykähdyksiä, rinnan riemuja, mielen murehia. Kaikki on muistoja täynnä, kaikkeen on köyhä antanut jotakin omasta itsestään. Pihan polku ja pellon piennar kertoo nopsan jalan polennasta, vainiot rupattavat aamuvirkusta viljelijästä, pieni ja pimentoinen tupa laulaa hämärän uinuttavaa säveltä väsyneen raatajan korvaan. Se mitä tässä näemme, on köyhän miehen maallinen taivas. Köyhä ei luo taivastaan korkealle eikä kauas, se ulottuu vain omien peltojen laitaan ja kohoo vain oman orren tasalle. Ystävät, onko tämä köyhän taivas liian upea ja komea? Onko tuossa, minkä näemme, liian paljo maallista hyvää, ajallista etua?