Pitkä, verevä nuorukainen lausui noin ja siirtihe samalla Punakorven rinnalle. Hän oli kylään vastikään muuttanut seppä, joka hankki perustaa pajaa ja perhettä Pohjavallan maalle.
Joel ei vieläkään säpsähtänyt.
— Ei kaksi lintua kesää tee, meitä toisia on joukko.
— Ja joukossa on kirjaviakin koiria.
Viekasnaamainen mies erosi joukosta ja siirtyi Punakorven ja sepän lähelle. Joelista tuntui kuin olisi hän saanut aimo läimäyksen kasvoihinsa. Siirtyjä, Syyrakki niminen hyvinvoipa mökkiläinen, oli Joelia lietsonut lakkopuuhaan. Otto, Syyrakin poika, oli Joelin läheinen ystävä sekä työväenyhdistyksen puheenjohtaja. Otto oli kerran varoittanut Joelia sekä sanonut vaanineensa, että isä salaa suositteli ja tyrkytteli siskonsa poikaa sormensuolaisten tilalle, mutta varoitus ei Joeliin pystynyt.
— Kas Syyrakkia, miten nuolee omat jälkensä. Sanokaamme kolmannelle urholle terve, virkkoi Joel pilkallisesti.
— Luehan urhot tarkemmin.
Jo siirtyi neljäs vastustaja entisien lisäksi. Se oli suuriperheinen työmies, jonka mieli paloi vaaksalaisten tilalle.
— Neljään on pian luettu. Toivon ettei lukunne kohoa monella neljällä, vaikka seisoisimme tässä viikon.
Tanhualla syntyi levottomuutta ja kohinaa, mutta Joel erhettyi sen merkityksestä. Kohinan asetuttua kuului jälleen Punakorven miehekäs ääni. Sanoissa uhkui vakaumusta ja väistymätöntä rohkeutta, kun hän virkkoi: