— Oli meitä neljä tai neljäkymmentä, on samantekevä. En puhu muiden kuin itseni edestä, ja minun lyhyt järkeni sanoo, ettei lakko ole oikeutettu.
— Mutta nämä taivaan alle paiskatut rievut ja käsialat huutavat että se on oikeutettu, huutavat, jotta maailma kaikuu, vastasi Joel innoissaan ja yhä vielä luottaen voittoon.
— Miksi herkesitte veropäiviä suorittamasta?
— Taistellaksemme totuuden ja oikeuden puolesta.
— Eipä, herkesitte vain, jotta voisitte nostattaa myrskyn Pohjavaltaa vastaan. En puhu kuin itseni edestä. Tehkää vaikka sata lakkoa, mutta elkää tulko sanomaan, että te estätte minua huomenna suorittamasta veropäivää.
— Meillä ei ollut muuta keinoa kuin laventaa taistelu, jatkoi Joel yhä omien puolustuksiensa latua. Vaaksan suusta vietiin leipä s.o. Patapelto, Sormensuosta ainoa maitotilkka s.o. Itäinen.
— Ja sinun älysi laukkaa pellon ja niityn ympäri, laukkaa yhteen ja samaan suuntaan kuin liikkeessä oleva myllynkivi.
Tanhualla kuului äänekäs nauru, ja se oli neulanpisto Joelin torkkuvaan järkeen. Koko lakkohanke alkoi rutista ja häilähdellä, sen ryöpyt, sensijaan että olisivat voimakkaasti lennähtäneet vavahuttelemaan Pohjavallan mahtia, alkoivatkin roiskahutella ivahyrskyjä häntä itseä kohti. Punakorven sanat hänen älynsä laukkaamisesta myllynkiven tavoin yhteen ja samaan suuntaan, vitsoi häntä kuin kolttupoikaa. Hän yritti puhua, mutta lauseet heittivät kuperikeikkoja, hän yritti innostua, mutta hän nolostui kahta hullummin.
— Herkeä jo, pieni olet papiksi, kuului ivallinen ääni joukosta.
— Pieni olen ja pienuuteni tunnen, mutta huomatkaa, ystävät, että oli pelto, tanhua ja tupa, joita olin tottunut pitämään ominani, mutta…