Joel lämpeni äkkiä, kuten olisi taikavoima vaikuttanut häneen. Ja hän alkoi uudelleen puhua. Loihtien silmiensä eteen Sormensuon tanhuan, jossa vallitsi ihka samallainen sekasorto, ja kiinnittäen ajatuksensa vain yksinomaan Sormensuon menettämiseen, kasvatti hän silmänräpäyksessä voimakkaita tunteita sydämmeensä, jotka hän puki niin lämpöisiksi sanoiksi ja lauseiksi, että ne olisivat voineet kiviäkin hellyttää. Kirkas totuus oli ainoastaan siinä, esitteli hän, että hänellä ja hänen isällään oli ihmisten ja Jumalan nähden oikeus Sormensuon maatilkkuun, olipa tilkku peltoa tai niittyä tai sammalsuota tai kivimäkeä. Oikeutensa olivat he ostaneet otsansa ja selkänsä hiellä, monivuotisella raatamisella.
Mutta joukko ei enää viitsinyt kuunnella, tanhua alkoi harventua. Punakorven ja hänen seuralaistensa lähtö oli kuin merkinanto kokouksen hajoomiseen. Heikot astuivat rehentelevästi vastustajien jälessä tanhuan porttia kohti, keskinkertaiset eli maltilliset luikkivat tiehensä äänettä ja huomiota herättämättä. Kun Joel vihdoin lopetti, näki hän tanhualla vain nuo kuusi jyrkkää, niiden lisäksi oman isänsä, vaaksalaiset, Paulat ja Kouran.
Oivallettuaan säälimättömän todellisuuden, herahtivat kyyneleet Joelin silmiin. Tuokion taisteli hän niitä vastaan, tuokion vain, sitte hänen kätensä puristausivat nyrkkiin ja kohousivat ylös kesäyön taivasta kohti.
— Koston päivä on tuleva, minä vannon että se on tuleva. Joel loi kiinteän katseen isäänsä, Vaaksaan, Pauloihin ja Kouraan.
— Epäilettekö sen tuloa?
Kysytyt vaikenivat… ja loivat katseensa maahan.
V
Raitis syysaamu. Pilvetön taivas kaareutui pääkaupungin yli jonka kaduilla jo tykytti vilkas liike. Par'aikaa juna ajoi Kaisaniemen sivu. Joku silmänräpäys vielä, ja matkustajat astelivat aseman portaita alas, issikkarivissä syntyi liikettä, piiskat läjähtelivät, ajoneuvot toisen jälestä lähtivät vierimään ja niiden vierimiseen ja kavioiden kapseesen häipyi koko kohtaus, uudistuakseen ihka samallaisena muutaman kotvan kuluttua.
Viho viimeisenä asteli aseman portaita alas Joel. Hän näytti hajamieliseltä ja höpertyneeltä. Pääkaupunki teki häneen nutistavan vaikutuksen. Kun juna ajoi Töölönlahden poikki ja kun Pitkäsilta ja kaupunki humahti näkyviin, kulki väreily hänen selässään.
Seisoen aseman rappusilla silmäili Joel pääkaupunkia, jonka suuremmoisuus yhä vain kasvoi. Vihdoinkin painui hän alas kadulle, ohjaten askeleensa Ateneumia kohti. Silloin tällöin loi joku vastaantulija silmäyksen häneen. Silmäys tarkoitti oikeastaan Joelin pukinetta ja suurta nyytiä, jota hän kantoi vuoroin olallaan, vuoroin kainalossaan. Pukine ansaitsikin huomiota. Hattu oli vanha, taitteinen ja kellastunut, sinertävät housut olivat lyhyet ja ulettuivat korkeintaan nilkan tienoille, mutta housunlahkeiden niukan pituuden korvasi ruskean takin suhteeton pituus ja avaruus. Se mukautui vain selkälapojen kohdalta vartaloa myöten, heiluen muilla kohdin omissa valloissaan, miten sitä milloinkin huvitti. Pukua kantavan henkilön kesakkoinen naama, luiseva vartalo ja heiluva käynti suli jonkinlaiseen hymyilevään sopusointuun vaatetuksen kanssa. Viimemainittu koristi miestä ja mieskin koristi vaatetustaan.