— Minä veistän puusta vaikka tuon tuommoisen.
Joel osoitti kädellään Katajanokan kirkkoa. Luutija tuumaili kotvan ja tuumaillessa tarkasti hän salaa Joelin laihoja, kesakkoisia kasvoja.
— Jos on ahdas, makaan lattialla.
— Käyhän tuonne, käski eukko, osoittaen muuatta vihanneksien myyjää, jonka kojeet olivat laitimaisimpina. Istu siellä ja odota. Sano että olet Varpusen Annin hyyriläinen.
— Hyvä juttu.
Emintimän valinta oli tehty, keventynein mielin lähti Joel astelemaan nyyttineen osoitetun vihanneksien myyjän luo, odotti siellä jonkun tiiman, kunnes Annin kera sitte yhdessä jouduttivat viimemainitun kotiin. Se oli pieni, hellalla varustettu huone, jonka ainoa ikkuna oli pihamaahan päin. Huoneen kolmantena asukkaana oli kansakouluijässä oleva tyttö Miija, joka oli Annin tyttärentytär. Miijan äiti oli kuollut, isä, joku tehtaan työmies, oli mennyt toisiin naimisiin, ja Miija oli majautunut muorin luo.
Illalla oli Joel puheluhaluinen. Tottumattomana työttömän päiviin, ei hän tuntenut väsymystä makuulle asetuttuaan. Unta odotellessa virkkoi hän:
— Minäpä arvaan että lattian tällä kohden on ennenkin tavannut olla makuusija.
— Onpa tavannutkin.
— Väliin tässä on maannut joku tyttönen, väliin miehen muotonen. Ne ovat tulleet ja menneet eikä niistä ole talossa tykätty.