— Paljoko vaadit päiväpalkkaa?
— Sen minkä maksat, en penniäkään enemmän. He katsoivat toisiinsa.
— Tule aamulla työhön.
Työsopimus oli tehty, Joel pääsi pälkähästä.
Kuukautisen odotuksen jälestä tuli Eevalta kirje, edellistään paljo pehmeämpi, mutta ei vielä täysin luottavainen. Semmoisenaankin se tyydytti Joelia. Luottamuksen luo aika. Jokaisen päivän säästöt sitä nostavat jaloilleen, kunnes se valkoisen varsan tavoin karkeloi heidän molempien ympärillä.
Salamaa ja tämän kalleinta ystävää ajatteli Joel usein, molemmat olivat henkilöitä, joihin hän oli aivan kuin lähemmillä siteillä yhdistetty. Kumpaakaan ei hän enää sattunut, tapaamaan, vaikka hän miten toivoi. Uteliaisuus rupesi kiusaamaan häntä, hänen piti välttämättä nähdä tyttö. Ja eräänä sunnuntaipäivänä Joel sitte seisoi Salaman kalliimman ystävän edessä.
— Asun tässä seinän takana, selitteli hän tärkeästi. Teki mieleni tavata, kun tunnen Salaman.
— Tunnetteko? kuului ihastunut ääni.
— Tunnen maarkin, vastasi Joel, noudattaen tytön viittausta ja istuutuen ikkunan ääreen.
— Pidättekö hänestä? Kysymys oli lämmin, ihasteleva.