— Kaikki meikäläiset pitävät Salamasta, hän on kuin veli, omainen.
Hän on sorrettujen ystävä, tulinen, voimakas — Jumalan miekka.
Tytön silmät loistivat, tunnustuksellaan oli Joel voittanut hänen ystävyytensä ja suosionsa.
— Mikä on nimenne?
— Joel… Joel Sormensuo. Entä teidän?
— Lyyli.
— Se on kaunis nimi.
Tarkoittamatta mitään erityisempää nauroivat molemmat. Nauraessaan tarkasteli Joel Lyyliä. Tämän kasvot olivat leveähköt ja valkohipiäiset, vasemman leuan tienoilla oli pyöreä musta pilkku, hiukset olivat kellahtavan rajoilla, suu oli pieni ja soma, mutta sen ympärillä, kuten yleensä kasvoillakin, leikki kytketty surun ja tuskan ilme. Ensi silmäyksellä ei Joel ilmettä keksinyt, mutta kun se silmiin sattui, rupesi se kasvamaan jokaisena tuokiona, joka kului.
— Tehän olette Salaman kalliin ystävä, lausui Joel, lausuakseen jotakin oikein hauskuuttavaa.
Tytön valkohipiäisiin kasvoihin kohosi tumma puna, niin tumma, jotta Joel katui sanojaan ja säikähti puhuneensa tuhmia. Lievittääkseen erhetystään hän samassa jatkoi:
— Minä kyllä ymmärrän semmoiset asiat… minullakin on kallis ystävä.