Iltaseksi oli ryynikeittoa, jossa oli vähän rasvaa ja luuta. Mutta ruokahalu oli kaikilla hyvä. Syötyä painui Joel rahille nukkumaan.
Seuraavana päivänä työnsi hän setelin torpan emännälle.
— Ostakaa noiden ihon peitteeksi vaatetta, virkkoi hän, osoittaen likaisia, puolialastomia lapsia.
Joel jäi torppaan moneksi päiväksi. Sunnuntai-illalla piti hän ensimmäisen esitelmän työväestölle, maanantaina toisen. Toinen esitelmä oli hänen maineensa alku. Viesti miehestä, joka vaatetti alastomia ja joka puhui kuin taivaan ja helvetin lähettiläs, oli kulkenut naapurikylään ja ajanut liikkeelle suuren ihmisjoukon. Tutisevat vanhukset, nuoret äidit sylilapsineen, tytöt sulhoineen, vaimot miehineen, kaikki olivat lähteneet liikkeelle. Pitkän odotuksen jälestä ilmaantui Joel sankan väkijoukon eteen, hänen kasvonsa olivat kylmäilmeiset, mutta hänen silmänsä syytivät paloa. Tässä toisessa esitelmässään päästi hän verensä vihat irti, hänen sanansa olivat vihan ja katkeruuden myrkyllä voideltuja. Miesten ohimosuonet alkoivat paisua, kasvot synkistyä, katseet muuttuivat kiiluviksi.
Joel huomasi, että hänen sanottavansa sattui, ja se huomio vain kiihdytti häntä. Hän valoi sanoihinsa yhä enemmän vihan ja katkeruuden myrkkyä, ja kun kuulijoiden mielet olivat polttavimmillaan, avasi hän äkkiä tasa-arvoisuuden valtion ovet sepo selälleen, näytteli kuulijoilleen onnen peltoja, jotka kasvoivat vehnää, hunajaa ja maitoa, näytti tuhansittain koteja, joissa hyvinvointi, ilo ja vapaus vallitsi. Täten hän puhuessaan näytteli sekä paholaisen että enkelin osaa. Hän hymyili myötänään, mutta se ei ollut tavallista hymyilyä, se oli kuin saaliin kimppuun hyökkäävän pedon hymyilyä. Liikutus värähytti toisinaan hänen ääntään, mutta siihen sekaantui samassa kirouksia ja vihaa sylkkyvä helvetti.
Vaimot ja nuoret äidit rupesivat parkumaan, ja kun Joel, silmäluomet vain hieman raollaan, ylöskohotetuin käsin huusi kostoa tilintekoon maan päälle, kun hän manasi ihmismeren vyöryaaltoja hyökkäämään sortoa ja vääryyttä vastaan, koskettelivat miehien kourat tuppivöissä riippuvia puukkoja.
Tämä esiintyminen kiidätti hänen maineensa maailmaan. Minne ikinä hän saapuikin, aina synnytti hänen esiintymisensä ennen kuulumattomat kirojuhlat. Viesteihin, jotka kulkivat hänen edellään, kasvoi tarunomaisia lisikkeitä, ja siten Joelin henkilö muuttui salaperäiseksi ja hämärien mielikuvituksien koristelemaksi. Se suurensi hänet kaikkialla työväestön silmissä. Joelin saavuttua kylään ja astuttua kuulijakunnan eteen, oli viimemainittu jo ennakolta hypnotisoitu, ei tarvittu muuta kuin joku taitava kosketus ja pyyhkäisy, niin se joko itki kyynelissään tai puri raivon hammasta, kuten Joelia vain miellytti milloinkin.
Samoillessaan valitsi Joel asunnokseen köyhimmät, kurjimmat mökit, siten hänen vihansa ja katkeruutensa aina sai uutta ravintoa. Suurtalojen seudut olivat hänen mielimaitaan, siellä oli, suurtilojen jälestä, enite tyytymättömyyttä ja kapinan henkeä. Kaikki järkiään toivoivat muutoksia ja mullistuksia. Seikkaperäinen ohjelma ei ollut kenelläkään selvillä, mutta sellaisina hämärinä ja epäselvinä mullistushankkeet olivatkin sopivimmat. Ne soivat hurjimmillekin vapaan mellastuskentän, ja siinäpä juuri niiden pyörryttävä voima olikin. Olevaa yhteiskuntaa sai jokainen mielinmäärin repiä rikki, uuden rakentamiseen nähden jäivät kädet vallan vapaiksi. Tämmöinen ohjelma tyydytti Joeliakin, joka vain tahtoi taistella, taistella hurjasti ja voimakkaasti, kunnes voitto saavutetaan.
Voittoon luotti Joel sokeasti, voiton saaminen oli hänestä tärkeämpi kuin kysymys, mitä raunioille sitte rakennetaan. Siitä sovitaan taistelun päätyttyä, kun ensin väkivalta ja vääryys on kymmenine käärmeenpäine silvottu, kun sorron ies kätkee joukkojen voiman painosta. Ja se kätkee, kätkee ehkä piankin. Tuhansien ja vieläkin tuhansien niskat ovat tänään nöyriä ikeen alla, kuten hänen isänsä ja Vaaksan niska, mutta kun "seesam" kajahtaa, suoristuvat niskat äkkiä, ja syntyy vyöry niin suuremmoinen ja mahtava, että vapisuttaa ilosta, kun sitä ajattelee. Voi Pohjavaltojen isäntiä niinä päivinä, voi!
Joskus toki kirpasi horjumus rintaa. Tämä sattui, kun Joel samoillessaan näki pelloilla ja maantien varsilla rauhallisesti raatavia ihmisiä. Häntä silloin ikäänkuin pisti, mutta piston vaikutus oli tuokiollinen. Taistelukentäkseen oli Joel etukynnessä valinnut semmoiset seudut, joissa oli suurtalojen leima. Tien varrella peltoa kyntävästä miehestä singahtivat hänen ajatuksensa äkkiä suurtilallisiin ja niistä Pohjavaltaan. Ja samassa tuokiossa oli hän jälleen leppymätön, kostoa janoova, pedon voimakas Sormensuon Joel, hän oli lihaksi ja vereksi muuttunut viha, katkeruus…