Juuri tähän perustui hänen maineensa ja mahtinsa, se oli kaiken avain, se oli syiden syy ja hänen henkilönsä voima. Vaaksan tanhualla viimeistä ponnistusta tehdessä lakkoyrityksen puolesta oli hän sen voiman hämärästi tuntenut, kunnes se nyt, taistelun alettua, rynnistihe esiin voimakkaana kuin ryöppyävä koski, joksi se pikkupurosta oli kehittynyt.
Joel tunsi selvästi, ettei hän voinut elää ilman tätä taistelua. Eevan yhteydessä olevien muistojen herätessä olisi hän ollut mies työntämään puukon rintaansa, mutta se tuska upposi taisteluhimoon. Mieli ei enää huokaillut kyynelin, se loihti silmän nähdä verta ja liekkejä ja kaiutti korvaan ihmisvyöryjen voittoisat hurraahuudot. Sen parempi, mitä tulisempi taistelu. Suurhetkinä, jolloin sydämmet ja sielut olivat hänen valloissaan, hän jo nautti suuren, lopullisen voiton nautintoja, pedon hymyilyä hymyillessään hän jo näki joukot vyöryvän taisteluun.
Yhtämittaista riemukulkua olivat Joelin retket, toinen kirojuhla oli toistaan mainehikkaampi. Työväenliikkeen johtaviin piireihinkin ehti maine kertomaan miehestä, jonka vaikutusvoima maalaisraatajiin oli ennenkuulumaton. Tähystelijöitä ja kuuntelijoita pantiin liikkeelle, mies keksittiin mainettaan vastaavaksi, jopa suuremmaksikin, ja silloin päätettiin moinen mies liittää työväen asian vakituisien taistelijoiden joukkoon.
Mutta ennenkun päätös ehdittiin toteuttaa, sattui tapaus, joka työnsihe Joelin ja työväenliikkeen johtavien henkilöiden väliin ja teki toistaiseksi tyhjäksi Joelin liittymisen järjestyneiden riviin.
IX
Kynttelin jälestä veti pakkaseen ja pyryyn, oli toista tai toista, usein molempia yht'aikaa. Joelia alkoi uuvuttaa. Liiallisia hengen ja ruumiin ponnistuksia seurasi sairaalloinen tila, jonka vastapainona oli vain rautainen tahto ja rautainen terveys. Joel samoili aina jalan, välittämättä tuulesta tai tuiskusta ja käyttämättä milloinkaan kyytihevosta, vaikka hänelle niitä joka kirojuhlan jälestä kilvan tyrkyteltiin. Moinen laiha kurki kuin hän, jutteli hän kyytihevosien tyrkyttäjille, oli muka sään pystymätön, tuulet ja tuiskut olivat ilmaisia sotamarssin soittajia ja taipaleen hauskuuttajia, joita hän oli tottunut kunnioittamaan ja rakastamaan paitaressusta saakka.
Muutamana lauvantaina helmikuun lopussa asteli hän järven jäitse kulkevaa tietä. Hänen oli tuskan kuuma, mutta samalla hän tunsi selkäluissaan kylmiä väreitä. Oli tuiskuttanut aamusta saakka, lisäksi oli pureva pakkanen. Tien painuttua alas järvelle, yltyi tuisku. Joel polki yhä sivakammin, oli astuttava puolitoista penikulmaa pitkä järvitaival. Taipaleen puolivälissä riehahti tuisku semmoiseksi Jumalan ilmaksi, ettei kulkija nähnyt eteensä kättä pidemmälle. Hänen ympärillään vinkui, ulvoi, riehui. Valkoisia pyörylöitä tuiskuili ylös ilmaan, toisia syöksyi alas, väliin tuuli iski niihin kiinni ja ryöpytti niitä joka suuntaan. Jo riehutuiskun alkaessa hukkasi Joel tien. Hanki, jonka välitse hän kahlasi, oli toisinaan paksumpi, toisinaan ohuempi, joskus oli tuntuvinaan tien pohja hänen jalkojensa alla, mutta sitte se ei tuntunutkaan, hän oli taasen eksynyt tieltä, hän oli hukannut suunnankin, ja hän asteli eteenpäin, tietämättä minne askeleet johtivat, minne riehutuisku häntä ajoi.
Alkoi tuntua kamalalta, sillä ilma kiihtyi yhä. Tunnit kuluivat eikä tullut vastaan maata eikä rantaa. Joel tunsi jalkojaan pakottavan, päätään polttavan. Oudot, keltaiset valot välähtivät hänen ympärillään, hänen korviinsa kuului suhisevia ja kohisevia ääniä, hän suistui hankiin, nousi jaloilleen, suistui taasen, ja puoleksi kontaten ja ryömien, puoleksi astellen pyrki hän riehutuiskussa eteenpäin suunnatta ja puolipyörryksissä. Kerran oli hän kuulevinaan kavion kapsetta aivan lähellä, hän yritti huutaa ja hän yritti juosta, mutta kurkku ei päästänyt ääntä kuuluviin eivätkä jalat totelleet. Hän suistui hankiin, nousi jaloilleen ja suistui taasen. Siten hän yhä kulki, ryömi ja riensi. Sittemmin oli hänen ympärillään kaikki valomerenä. Hän näki keltaisia valoja, sinisiä ja punaisia valoja, tummia ja kirkkaita valoja. Ja hän kulki yhä. Konttasi, asteli, ryömi. Sitte hän näki pitkät mustat varjot, jotka ylettyivät maasta taivaaseen. Ja samassa kuului hänen korviinsa ääniä, jotka olivat voimakkaat kuin meren myrskyn kohina, häneen tartuttiin kiinni, häntä laahattiin jonnekin, joku suuri vuorenseinä avautui hänen eteensä, vuoren sisässä loisti kirkas, silmiä polttava aurinko, sitte meni kaikki sekaisin, sitte ei hän tajunnut mitään.
Aamuhämärän paetessa nousevan päivän tieltä heräsi hän. Hän makasi pienen tuvan lattialla, tyyny päänsä alla, peite hartiain yli levitetty. Tuvassa oli kaksi ihmistä, mies ja vaimo, viimemainittu hoiteli hälvenevää tulta, mies neuloi koneella.
— Missä minä olen?