Ja Topiaan koti-ikävä meni sitä tietä, sillä Josusta sai hän ilon ja surua, vieläpä runsaasti molempia. Vapaan katuelämän vapaista sukkeluuksista ja nokkaviisauksista ei poika heltinytkään niin vähällä harjaamisella kuin luultiin. Maata selkimäseljällään tiskillä ja siinä maatessa syljeskellä kattoon oli yksi hänen mielitehtäviään. Joskus ehätti Topias puotipoikansa pitämässä leikkiharjoituksia sillien kanssa. Sillit olivat asetetut tiskille riveihin, pintooneihin, kullakin neljä tikkua jalkoina ja nuppineula ratsastajana. Ilveileminen oli Josun heikoimpia puolia. Jos ei ostaja ollut ikäihminen tai muuten erin vakava ulkomuodolleen ja jos Josu sai vapaasti menetellä niin luki hän kauppojenalkajaiseksi "hospodipomiloon" asianomaisine sormiliikkeine, kauppojentekijäiseksi näytti hän mielellään jonkun sirkuskonstin, joko sitte nostamalla molemmat jalat niskan taakse tai, katsojan suureksi hämmästykseksi, puhaltamalla kymmenpennisen kämmeneltään näkymättömiin.
Vaarallisimmiksi pahennuksiksi tulivat entiset kumppanit, vapaat miehet. Kalastajakatu näkyi äkkiä tulleen katupoikien luvatuksi maaksi. Topias Yli-Tuomon puodin lähellä niitä oli aina, aamua varhain, iltaa hiljaan. Siinä he söivät, siinä he joivat, siinä oli heidän hyvä olla. Puotiin puhuttiin viheltämällä, yskähtelemällä, viittoilemalla. ainoastaan rohkeimmat uskalsivat tulla sisään tervehtimään Josua, onnenpoikaa. Vainu oli heillä ihmeen tarkka, mutta sattui sentäänkin, että se petti ja kauppias olikin itse puodissa. Mutta rohkealla olikin sillä kerralla asiaa, hän kaupitsi kissankultaa ja harakankiviä.
Josukin oli monenmuotoisissa asioimisissa heidän kanssaan. Yhdelle oli hän velkaa korvatillikan, toiselle nyrkkilyönnin, kolmannelle molemmat, hypätä ulos kadulle ja maksaa velkansa korkojen kanssa oli minuutin työ.
Topias oli avutoin, hän torui Josua, käski isällisin sanoin poikia asettamaan leirinsä muuanne, turhaan molemmat. Pojat olivat paatuneita velikultia ja Josu ei voinut luonnolleen niin mitään.
Mutta Simo keksi keinon. Hän toi Aleksein puodista pitkän rottingin, piti sillä erään kerran havaannollisen näyteluennon, mitenkä menetellä poikien kanssa. Se vaikutti silmin nähtävästi. Josun entiset kumppanit ihan kiersivät Yli-Tuomon puotia.
Helalta tuli kirje, vastaus hääkutsuun. Johanna näki posteljoonin poikkeavan puotiin ja hän tuli kuulemaan, lukemaan kirjettä. Topias oli nyrpeällä mielellä, sillä hän juuri pääsi pauhaamasta Josua.
"Mitä poika on tänään taas tehnyt?"
"Mitäkö tehnyt? Muistakoon joku toinen hänen työnsä, mutta en minä. Ensimmäiselle ostajalle saarnasi hän pitkän saarnan Pukkilan pappilan apupapin papupadasta, toiselle kasvatti hän kuusta sokuritopan huipulla, kolmannelle näytti hän pitkää kynttään, joita ei ole leikannut puoleen ajastaikaan. Kynsi on kuulumaton taikakalu. Sillä katoaa naarannappi, se tietää säät, tuulet, ostajan rahavarat eli toisin sanoen: maailmassa ei tapahdu mitään, joka ei jo seisoisi kirjoitettuna hänen kynnessään. Päivää ennen toista vedenpaisumusta putoaa se itsekseen pois, ken sen ennen leikkaa, sarvinaudaksi paikalla muuttuu. Neljännen ostajan kanssa meni hän ulos kadulle, heitti itseään kiekkona, niin että tukka pöllyi. Ei siinä vielä läheskään kaikki tämänpäiväiset vehkeet."
"Mainio poika!"
"Ja mikä minua enin harmittaa on se, ett'en saa olluksi kova sille peijoonalle, en voi täydestä sydämmestäni sanoa ainoatakaan ankaraa sanaa. Ei minusta olekaan hänen kasvattajakseen."