Samana iltana tulivat he kävelyltään Topiaan luo teetä juomaan. Simo oli tottunut elämöimään pojan kanssa ja hän huusi:
"Josu hoi! Tule tänne, tule hätään."
Poika tuli; ovelle asti käveli hän jaloillaan, siinä muutti hän kädet jaloiksi, käyden niilläkin suoraan kuin seiväs.
"Katsos; minulla on tässä uudenaikuisia paperosseja. Näiden päässä on tulivehkeetkin. Katsos, minä raapaisen vaan, noin … ja nyt se palaa, nyt siitä tulee savut. Veisaatko taas sen vuorolaulun: 'Onko Keiturilta ketään kirkoss?' niin saat itse raapaistakin sen palamaan."
Josun silmät kiilsivät; hän putisi, tutisi, niin teki mieli.
"No saat kaksi. Tiedätkö, näissä on yhdeksän makua: karamellin, neilikan, piparikakun, punajuurikkaan… Manna ei ole näiden rinnalla…"
"Minä en enää polta tupakkia; minä ostan kirjoja ja käyn koulua." Josu heitti itsensä seisoaltaan ovensuuhun kolmella ympäriheitolla taaksepäin, jäi joka kerralla jaloilleen ja meni ovesta ulos.
"Hauska kapine, tuo poika."
"On se. Ei sen kanssa ikävä tule; sillä on yhdeksin kopekit."
Ensimmäisten ulkomaalaisten laivojen tullessa Helsingin rantaan tuli isännän veli. Johannan tyyneys ei kestänyt, kuin lyhyt mies, heiluvin askelin astui sisään erään pyhäpäivän ehtoolla.