"Setä, setä!" huudahti hän ja hyppäsi merimiehelle kaulaan. "Viimeinkin tulit."
Merimiehen rohkeat silmät kostuivat, kiinteät lihakset auringon polttamissa kasvoissa värähtivät.
"Semmoinen olet, jommoiseksi olen sinut ajatellut, Johanna!"
Mutta rauhallisena, tyynenä kävi perhoispariskunta kaivattua vierasta vastaan ja vei Simon eteen.
"Meillä on nyt kaksi lasta."
"Ja yhtä rakkaita ovat molemmat."
Merimies laski aarteensa Simon syliin.
"Teidänkin minä tunne", sanoi hän Topiaalle, "sillä Johanna on viimeisissä kirjeissään aina puhunut teistä, koska olette sulhasensa lapsuustuttava. Tuo pieni mies…"
"On minun puotipoikani, Josu nimeltään."
"Sinä Josu soisit varmaankin minun nyt heti alottavan puhelemaan englantilaisten nyrkkitaisteluista ja kuuman Indian suurista kaupungeista, mutta tänä iltana en minä vielä niihin ehdi, minulla on lähempänä sydäntäni muita kerrottavia. Odota kiltisti toiseen kertaan…"