Nukuttuaan vihdoinkin näki Topias unissaan ensin kaikkialla ruostuneita kolmia kopekoita ja laihoja kruununsihteerejä, vaan sittemmin näki hän yhtenään muhkeita kolminkertaisia kivirakennuksia; ja … rahaa niinkuin muutakin paperia!
Myytyään aamulla kuormansa, osti hän Aleksein puodista hautajaispitoihin tarvittavat tavarat, niin rusinat ja rommit kuin sillit ja viinatkin. Sileäleukainen Aleksei itse punnitsi hänelle runsaalla mitalla, runsaalla vaa'alla. Rommiryyppyä tarjottiin kaupantekijäisiksi. Topias kastoi huulensa rommiin, mutta jätti sen ryyppäämättä, ilmoittaen samassa, ett'ei hän vielä koskaan ole kallistanut lasia puolisuoraksikaan, saati sitte kokosuoraksi. Ihmetellen mitenkä niin pitkä ja paksu mies saattaa kammoksua muutamata rommipisarata, punnitsi Aleksei kaksi naulaa prenikoita ryypyn edestä. Ne kelpasivat Topiaalle.
Simo lähetti vanhalle äidilleen Topiaan mukana terveisiä, kahvia, sokuria, rahaa ja tiedon, että hän jouluna pääsee kotona käymään.
Katsellen taakseen kauppias Aleksein kolmikertaista kivirakennusta, kunnes se katosi näkyvistä, läksi Topias kulkemaan vanhan kirkon sivutse kotoa kohden.
"Jospa tulisi pohjalainen povariakka vastaani, niin…" ajatteli hän itsekseen, mutta lopetti ajatuksensa keskeneräiseksi kirjakaupan kohdalla ja astui alas rattailta.
Verevä poliisi, jolla oli pulska poskiparta ja mustat kulmakarvat, oli virkatoimissa kirjakaupan lähellä. Hän kävellen seisoi tai seisoen käveli kyltin kohdalla. Topias tunsi kaupungin lakeja ja asetuksia.
"Menisin kirjakauppaan", sanoi hän poliisille, "mutta…"
"Hevoista ei saa jättää kadulle yksin."
"Ei tässä näy porttiakaan lähellä, mistä ajaa sisään. Ja tämä hevonen on hyvä ja hiljainen, ei pelästy eikä pillastu."
"Hevonen kuin hevonen ja laki kuin laki. Ei käy kuntoon, sanon minä…"