"Onko teillä nyt hauska ollaksenne?"
Hän vastasi hopeanaurulla.
"Kauneuden malja! Rikkaus ja rakkaus on katoovaista, kauneus kestää kuolemaan asti. Te olette kaunis, olette liian kaunis kuolemaan, kuivamaan maalla. Tiedän minä mitä siellä on, tuhmia ihmisiä, lunta ja lokaa. Viekää kukka puutarhasta korpeen, ei se siellä kauankaan kukoista. Ei mikään hedelmä tuleennu.
"Raakako minä olenkin."
"Ajatelkaapa navetan sijaan muotimakasiinia, koruompelua tai…"
"Kyllä, (nyt minä maksan) mutta silloin minä ajattelen myöskin…
Sanonko minä mitä ajattelen?"
"Sanokaa."
"Minä ajattelen turhuuden ja himojen markkinoita."
"Nythän te olette kummallinen." Aleksei jo maistoi tappion esimakua; hän vaaleni enemmän kuin äsken.
"Ja te olette kunnoton! Hahaa. Teidän maljanne!"