Aleksei rupesi jatkamaan puhetta ruotsiksi.
"Suomi on kaunista kieltä, miksei…?" Topias loukkautui ja lähti pois.
Vähän matkan päässä tuli kruununsihteeri häntä vastaan. Hän käveli arvokkain askelin ja päänsä oli ylevästi vasempaan kallellaan. Topias aikoi juuri kysyä minne menisivät juomaan lasillisen viiniä, mutta sihteeri sai kielensä liikkeelle ennen. Heitellen vanhaa sateenvarjoaan ylös olkapäähän ja alas saappaansa kärkeen sanoi hän:
"Eikö käydä kappeliin?"
"Käydään… Sanoittekin miehen sanan."
Siellä vesi suihkusi, torvet soivat ja viinurit juoksivat. Siellä oli kansaa, nuorta ja vanhaa, nauttimassa ruokaa ja juomaa, soittoa ja kesäillan kauneutta.
Topias tilasi viiniä. Hännystakkiin puettu viinuri toi sitä, kantaen kolmella sormella tarjotinta, jossa lasit olivat. Eikä läiskähtänyt viini maahan, vaikka juosten tuli ja tarjotin sormilla heilui kuin seinäkellon heiluri.
"Loiskis! sanoo suomalainen." Topiaan mieli liiteli yhä yleis-ihanuuksissa. Täällä kappelin lähellä asuisi hän kymmenen vuoden kuluttua. Ja kartano onkin omansa, ei ole siitä velkaa penniäkään, vaikka on yhtä pitkä ja korkea kuin Simonkin talo. Vahinko, ett'eivät Johanna, Simo ja Josu ole muassa. Mutta, voihan hän kutsua heidät luokseen vaikka jo huomenna, ja tarjota viiniä. Illalla sitte voivat tulla tänne yhdessä. Köyhtymättä voi hän kerran viikossa sen tehdä…
Milloin eivät torvet soineet, puhui sihteeri rahasta ja talonpojista. Talonpoika, jolla on rahaa, on aatelia. Raha yksin on kuninkuutta, se yksin antaa arvoa, älyä. kaikki muu on turhuutta!
Tuli aamu ja tilinteon aika. Topias heräsi täysin pukeutuneena. Hänen päänsä oli raskas, ruumiinsa kipeä, korvansa soivat, kätensä vapisivat. Ja ajatuksensa olivat niin sakeat, ett'ei tolkkua tahtonut saada edes nykyisestä hetkestä. Simon luona olonsa kuitenkin muisti vähittäin täydelleen. Hän siellä joi viiniä, jopa laulelikin. Mutta minne meni sieltä? Senkin vielä muisti, että Johanna käski häntä kotiin. Totteliko hän käskyä? Eipä suinkaan. Satasärmäiseen lasihuoneesen meni hunajaa juomaan, laulelemaan, juopuneena reuhkaamaan. Siinäkö loppu? Ei likimainkaan. Oli vielä muutakin, oli soittoa ja kansaa, viiniä ja marmoripöytiä. Eilen oli raha kuninkuutta, eilen olivat talonpojat aatelia. Ravintolan suuressa salissa vielä yöllä käytiin. Sihteeri söi ja hän maksoi, maksoi issikallekin, joka hänet ravintolan edestä kotiin toi, odotusrahoja yli määrän.