Mulla on kihlat, neitonen!
Annatko suukkosen, kultanen?
Istutko rekeen, impynen?
Astutko vaunuun lintunen?
II.
Tunnissa kahdessa elämänkorpi, on
Viipsitty vaapsittu, kannot ja kuopat
Kunnialla kuljettu Kalastajakadulle.
Neitonen, kultanen, impynen, lintunen!
"Sitä Josua, sitä senpäiväistä vekkulia?" Helka nauroi heleästi.
"Sepä merkillinen poika katupojaksi", ihmetteli Martta. "Minä olen aina ajatellut häntä likaseksi riikiöksi, sellaiseksi, jonka hampaat aina ovat irvissä…"
"Älä nyt … näkisit kerran häntä…"
"Kannattaakin pojan runoilla ja suitsuttaa sinun kunniaksesi. Onhan sinulla taas paita ja sukat valmiina… Vaan kuule Topi! Lakkaa jo ja joudu tänne, muuten Hanna ja täti…"
Toista kieltoa ei tarvittu.
Melukin sitte heikkoni vähitellen. Topin silmät menivät sikkaraan ja Hanna nukkui äidin syliin. Taaskin hiilos räytyi mustaksi ja tupa kenenkään huomaamatta pimeni; mutta ei räytynyt hiiloksen lähellä istujain mieli, ei raskautunut sydän ajatusten paljoudesta. Suuri seinäkellokin tuvan peränurkassa löi lyöntejään iloisesti ja hypähtelemällä riensi viisari liidulla uudistettujen numerojen yli. Martan ottaessa valkeata oli kello jo yksitoista.
"Miten ilta joutui, miten aika meni! Minä luulin, että olemme vasta istuneet tunnin, korkeintaan kaksi."